23.10.2015

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin uusin teos on osunut syksyn aikana Kirjaniilon silmään. Sillä tavalla osunut, että se teki mieli lukea. Melkein jäi kesken, mutta jatkoin sisulla.


Oneironin
kehystarina on kiehtova ja ehkä juuri siksi kirjasta on noussut pieni syksyhype. Kirjassa joukko naisia osuu samaan aikaan ns. tyhjään tilaan, eli jonkinlaiseen kuoleman jälkeiseen välitilaan. Ja sitä tilaa sitten tarinassa yhdessä selvitellään ja käydään tilaan ihan kodiksi. Kunnes tulee aika jatkaa matkaa.

Naiset käyvät teoksessa läpi elämänkohtaloitaan ja sattuma (tai siis kirjailija!) valinnut paikalle varsin mielenkiintoiset tyypit. Naisten kohtalot ja kunkin kuolemaan johtanut tilanne on teoksen sydän ja kasassa pitävä voima. Tarinat ovat todella herkullisia, oivaltavia ja kuoleman väistämöttömyys on niin kovin riipaisevaa! Valitettavasti tavaraa on liikaa ja Oneiron on ylipitkä, vaikkei juuri neljääsataa sivua pidempi. Siis löysää on, mutta onneksi tajusin harppoa, koska kirjan loppu on hyvä.

Seuraavaksi taas Juha Hurmetta! Yöpöydällä Puupää.

Laura Lindstedt 2015: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista.

21.10.2015

Irene Cao: Sinun tuoksusi

Mietin miten sorruin tähän schaibaan taas. Taisin täällä ensimmäisen osan jo haukkua. Ajatukseni oli ihan vähän vain vilkaista miten tässä käy. Nooh, kirja oli sen verran nopealukuinen etten paljoakaan saanut aikaa hukattua. Onneksi. 

Ensimmäisessä osassa Elena, joka restauroi työkseen vanhoja maalauksia, tutustuu kuumottavaan Leonardoon, rakastuu, ja tulee jätetyksi kuin nalli kalliolle. Tässä toisessa osassa Elena on päättänyt unohtaa Leonardon ja muuttaa Roomaan poikaystävänsä Filippon kanssa. Tottakai Leonardon ja Elenan tiet risteävät, eivätkä he pysty enää irrottautumaan toisistaan. Kolmannessa osassa selvinnee muutaman mutkan kautta, miten he saavat toisensa ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. 




Irene Cao: Sinun tuoksusi 2015 (Io ti sento 2013)


17.10.2015

Paula Havaste: Tuulen vihat

Tuulen vihat ammentaa tarinansa Suomen kansan muinaisesta uskosta, ajasta, jolloin henget ja haltiat olivat alati  läsnä kaikessa elämänkulussa. Loitsujen ja taikojen teon aikana eli myös Kertte, joka kasvaa varakkaan kauppiaan tyttärenä ja päätyy lopulta naimisiin Larrin (joka on R-vikainen!) eli Lallin kanssa. Kirja keskittyy ajanjaksoon n. 1100-luvun Suomessa ja kattaa Kerten lapsuuden ja neidoksi kasvamisen.

Kerten kanssa samassa tuvassa asuvat hiljainen ja lapsiaan kurittava isä, heikko, mutta tulevia näkevä velipoika, sekä Uvanta, joka auttaa tuvan töissä. Uvanta pitää huolen siitä, että Kertte oppii naisten töiden lisäksi loitsut, joilla varmistetaan haltijoiden suosio. Perheen äiti on kuollut tuulen vihoihin, joten Kertellä on nuorena saama vastuu osittain kasvattaa hänet itsevarmaksi ja voimakkaaksi naiseksi. Naimisiin päästäkseen Kertte tarvitsee silti puhemiehen, hyvän miehen hän on katsonut kauppamarkkinoilta jo valmiiksi. Elämä on hetken aikaa hyvää, ainakin ulkoisesti, kunnen katastrofi kolkuttaa Paimion tuvan ovelle. Miten Kerten elämä jatkuu katastrofin jälkeen, selviää Maan vihat-kirjassa, joka on ilmestynyt tänä vuonna. 

Kertomuksessa on paljon kiinnostavaa asiaa siitä miten Suomessa on ennen eletty. Kertte on voimakas, mutta inhimillisyydessään heikko ja itsekäs nainen. Kiinnostava hahmo, joka kantaa läpi tarinan. 



Paula Havaste: Tuulen vihat 2014
     

15.10.2015

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä

Rakkaus ei katso aikaa -sarjan päätösosa on yhtä viihdyttävä ja hauska kuin edeltäjänsäkin! Gwendolyn on ihana ja hupsu ja lisähupia tuo häntä alati seuraava demonipatsaskummitus, jota kukaan muu ei pysty näkemään eikä kuulemaan. 

Kolmannessa osassa Gwendolynin sydän on särkynyt. Mutta eipä sitä ehdi kauaa parantelemaan, sillä aikamatkustusgeeni aktivoituu säännöllisesti ja sen turvin Gwendolyn pääseekin selvittämään ja lopulta paljastamaan suuren mysteerin. Mysteeri on melko moniulotteinen, se kun liittyy niin aikamatkustukseen, pelottavaan Saint-Germainin kreiviin, kadonneisiin sukulaisiin Lucyyn ja Pauliin, kuin Gwendolyniin itseensäkin. 

Luvassa siis onnistunut ja hauska paketti aikamatkustusta, seikkailua ja rakkaudentunnustuksia. Edellisen allekirjoittavat todennäköisesti nuoremmat lukijat. 


Kerstin Gier : Smaragdinvihreä / Rakkaus ei katso aikaa #3, 2014 ( Smaragdgrün 2010) 

13.10.2015

Katharina Hagena: Yö ei unohda

Jännä ja kiehtova tämä saksalaisen Katharina Hagenan toinen teos, joka on kustantajan mukaan ollut kotimaassaan arvostelu- ja myyntimenestys.

Teoksen kertojana toimiva on Ellen on psykologi, joka tekee tutkimusta unen kulttuurihistoriasta. Itse hän kärsii unettomuudesta, mikä iskee tuskaisella tavalla lukijankin nahkoihin.

Ellen laulaa paikallisessa kuorossa, jota johtaa hänen isänsä Joachim. Tarinaan kietoutuvat myös niinikään kuorossa laulava Marthe ja Ellenin lapsuudenystävä Andreas, joka ei puhu, mutta jakaa postia. Tarina on kuin uninen pyörre, jonka keskiössä on Marthen poika Lutz, joka vuosia sitten katosi mystisesti. Andreas vaikuttaa olevan ainut, joka tietää Lutzin mysteeristä. Katoamisella on jonkinlainen yhteys Elleniin, jonka kanssa Lutzilla oli vuosia sitten lyhyt romanssi. 

Kirja on kuin uni itse. Se ei heti avaudu ja jää hiukan hämäräksi. Tarinasta kuoriutuu kerroksia pikkuhijaa. Henkilöt punoutuvat kiinni Ellenin kertomukseen sivu sivulta ja aikatasot vaihtelevat.
Kirja lähti mukaan sattumalta ja yllätti. Positiivisesti. Rouva Blanka luki vaihteeksi jotain ihan muuta.


Katharina Hagena: Yö ei unohda 2014 (Vom Schlafen und Verschiwinden 2012)




6.10.2015

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksasen uusin on syksyn odotetuin kirja, ja veikkaanpa, että jokainen sofioksanen tästä ikuisuuteen tulee olemaan Tapaus. Kirjaniilo jäi koukkuun heti alkumetreillä ja ahmaisi vauhdilla.


Normaan olikin helppo uppoutua ja tarinan imu vei ihan mennessään. Aluksi yllätyin hiljalleen kasvavasta jännityksestä, mutta dekkarimaisuudelle oli helppo antautua. Lopullisesti ihastuin, kun mukaan tuli ripaus spekulatiivista fiktiota ja visioita tulevaisuudesta. Kirja on kevyt lukea, mutta rakennettu painavaksi. Mikään ei ole turhaa tai löysää ja miksi olisikaan, kun kyseessä on lahjakas tarinankertoja.

Päähenkilö Norman kohtalon parissa todella viihtyi. Hiukset ovat kerrassaan nerokas teema ja monessa kohdin ajattelin juuri lukemaani Atwoodia. Kirjassa on useita tasoja ja mitä syvemmälle tarinassa mennään, sitä karmivampia piirteitä tulevaisuuden (vai nykyisyyden?) bisnekset saavat. Siis dystopiaa on taas tarjolla! 

Normasta on tietysti kirjoitettu jo paljon, joten ei juonesta sen enempää. Menneisyys on kirjassa vahvasti läsnä, kun Norman henkilöhistoriaa avataan kuin sipulia. On pieni perhe ja on laajennettu suku. On salaisuuksia ja on herkkua, kun niitä salaisuuksia paljastellaan pikku hiljaa. Juoni kulkee ja tarina saa sivu sivulta lihaa luiden päälle. Sanoinko jo, että nerokkuudella rakennettu!

Sofi Oksanen 2015: Norma.