24.9.2015

Margaret Atwood: The Heart Goes Last

Margaret Atwood on yksi Kirjaniilon suosikkikirjailijoita. Uutuuskirjoihin voi suhtautua vain suurella kiitollisuudella ja pienellä pelonsekaisella jännityksellä. No, jännitys on nyt vaihtunut sulatteluksi ja siihen menee epäilemättä tovi ja toinenkin.

The Heart Goes Last on ihan tuttua Atwoodia. Lukija pääsee tutustumaan jälleen yhdenlaiseen dystopiaan ja kuten aina Atwoodilla, se tuntuu etäisesti tutulta. Atwood onkin jossakin haastattelussa kertonut, että kaikki hänen kirjoittamansa asiat ovat mahdollisia tai jo tapahtuneet, mutta eivät siinä mittaluokassa, missä hän niistä kirjoittaa.

Stan ja Charmaine menettivät syvässä talouskriisissä työnsä ja talonsa. Pariskunta asuu autossa ja elämä on selviytymistaistelu väkivaltaa, köyhyyttä ja kyynistymistä vastaan. Kunnes avautuu mahdollisuus päästä jäsenksi vähän toisenlaiseen yhteiskuntaan..

Positron on ulkopuolisilta suljettu todellisuus, jossa kaikille valituille jäsenille on turvattu työ ja asunto. Homma pyörii kuin rasvattu, kun väki viettää normielämää joka toisen kuukauden ja sen toisen sitten vankilassa. Ihmisiä on siis tuplamäärä ja asunnot ja työt jaetaan. Eikä vankilassakaan ole kurjaa, on täysihoito, aktiviteetteja ja työpaikka sielläkin. Idea on niin mainio, että sitä myydään kaikkialle romahtaneeseen Pohjois-Amerikkaan.

Mutta paratiisissa luikertelee aina käärmeitä, vaikkapa nyt ahneus. Positroniin sopimaton porukka muutetaan kätevästi käteiseksi elinkaupalla, lapsimäärää kontrolloidaan ja seksirobottien rinnalle tehtaillaan myös vähän aidompia rakastajia. Tarina saa dekkari- ja trillerimäisia piirteitä, kun Stan ja Charmaine valjastetaan Positronin käärmeiden palvelukseen, jolloin rakkaus, ihmisarvot ja moraalikäsitys saavat kyytiä!     

Siis huima seikkailu! Hieno ja runsas kokonaisuus, jossa saa nauttia sekä tarinan tuomasta jännityksestä että dystopian aiheuttamasta maailmanahdistuksesta.

Atwoodia on luettu viimeksi vuonna 2013. 

Margaret Atwood 2015: The Heart Goes Last.

16.9.2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin oli Kirjaniilolla lainassa jo keväällä, mutta en ehtinyt lukea. Syy on tietysti kirjaston, eli niiden pirullisten kahden viikon pikalainojen! No, nyt vahinko on otettu takaisin ja hyvä niin.


Pidin Kun aika loppuu teoksesta paljon, vaikka se olikin kauhean koskettava. Vai ehkä juuri siksi? Kirja kertoo lapsista ja vanhemmista. Äidistä ja pojasta, ja siitä surusta mitä äiti kokee, kun lapsi ei olekaan ihan tavallinen, iloinen ja reipas poika. Ja siskosta ja veljestä ja siitä yhteydestä, mikä ei katoa, vaikka veli ei olekaan iloinen ja reipas, vaan paremminkin synkkä ja itsetuhoinen. Ei katoa, vaikka lähtisi maailman ääriin sitä karkuun. Ja kertoo se siitäkin, kun vanhemmat tai sisarukset tuntevat riittämättömyyttä ja syyllisyyttä.

Hieno ja ajankohtainen kirja, vaikka tunnelma pysyykin synkän puolella.

Elina Hirvonen 2015: Kun aika loppuu.

13.9.2015

Sanasinfonia, eli novelleja Sibeliuksesta

Pinnan alla kytee hentoinen innostus novelleihin. Mistäköhän nyt tuulee? Jostakin sopivasta ilmansuunnasta ainakin, kun näistä lyhyen kerronnan Sibelius-teoksista jäi vielä novellin nälkä. Lisää, kiitos!


Sanasinfonia tarttui mukaan ihan vahingossa, eli se halusi lähteä kirjaston uutuushyllyltä Kirjaniilolle kylään. Ja miksipäs ei, nyt on Sibelius-juhlavuosi, novellit kiinnostaa ja kansi lupaili tekstiä myös Emmi Itärannalta. Hei Rouva Blanka, oletko muuten jo laittanut Itärannan varaukseen? 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama kokoelma sisältää kahdeksan novellia. Kirja on syntynyt Sibeliuksen 150-vuotissynttäreiden kunniaksi ja olipa hauska nähdä, miten kirjailijat ovat yhteistä teemaa lähestyneet. Kaikki ihan eri tavalla! Osa menee suoraan asiaan ja toisilla teema on vähän piilossa.

Itse pidin erityisesti Petri Tammisen novellista, jossa Sibelius tuskailee vähenevien hiustensa kanssa. Hulvaton teksti ja se taisi jättää ihan pysyvät muistijäljet. Pitää varmaan tutustua Tammisen tuotantoon, hmm. Myös Miina Supisen novelli kahdeksannesta sinfoniasta ilahdutti, sympaattisessa tarinassa oli novellitaiteen tuntua.

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.) 2015: Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta.

12.9.2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Alusta asti oli selvää, että Katja Ketun Yöperhonen on kovaa kamaa. Kettu on ihan äärimmäisen kiehtova ja taitava kirjailija, jonka teokset ovat vimpan päälle hiottuja timantteja. En osaa edes kuvitella, että mitä seuraavaksi saadaan! Jospa siis nautitaan uusimmasta.


Yöperhonen kertoo Irgasta, Suomesta Neuvostoliittoon 1930-luvulla loikanneesta naisesta. Se kertoo Irgasta ihastuneena tyttönä, Irgasta sotavankinaisena ja lopulta vankileiriltä pelastautuneesta ja identiteettinsä muuttaneesta Irgasta. Irgan tarina on huikea, eikä ihan käänteitä vailla!

Irgan tarinan rinnalla kulkee Vernan tarina. Verna etsii isänsä kohtalon puuttuvia palasia ja ne vievät hänet Irgan kanssa samaan Lavran kylään. Lavra sijaitsee Marin tasavallassa, eli lukijakin pääsee retkelle suomensukuisen kansan pariin. Kiehtovaa on.

Kuten Ketun Kätilö, on tämäkin teos sekoitus faktaa ja fiktiota ja kirjat ovat muutenkin vähän kuin sukulaisia. Tyyli on toisinaan piinaavan ahdistava ja brutaali, eli lukijaa ei päästetä helpolla. Kokonaisuudessa on sellaista runsautta, mikä vaatii keskittymään ja langan pää katoaa silti helposti. Kirjassa tuodaan inhottavalla ja koskettavalla tavalla esiin ihmisen raadollisuus ja pahuus, mutta hei, ei teosnimikään lupaile mitään kevyttä päiväperhosta..

Blogissa on luettu Kätilö ja Piippuhylly.

Katja Kettu 2015: Yöperhonen.