21.12.2014

Markku Rönkkö: Lounge

Luin loppukesästä Markku Rönkön Metsänpojan ja siitä jäi polttava tarve lukea mieheltä lisää. Yöpöydällä on pino Rönkköä odottamassa ja yksi on jo luettukin: Lounge. Sisäkannen esittelyn mukaan kirja kertoo nykypäivän noblessista, joka on saavuttanut kaiken paitsi tärkeimmän. Hyvä tiivistys!

Tuo nykypäivän noblessi on siis mainosmies, jonka ura on ollut nousukiitoa heti luovuuden löydyttyä koulun kuviksentunnilla. Hän on saavuttanut omalla alallaan kaiken: menestyksen, kateuden, uranousun ja saanut myös kokea alan raadollisuuden. Kirja on kiehtova kurkistus 80- ja 90-lukujen mainosmaailmaan. Vaikka tarina sijoituu eri vuosikymmenille, on kirjassa tuttua tunnelmaa Mad Men sarjasta: mainosmaailman glamouria riittää.

Lounge kertoo miten päähenkilön menestys kasvoi ja mikä oli hänen luovuutensa lähde. No mikä siis jäi saavuttamatta? Kaikki paitsi tärkein? No tietysti rakkaus. Ja se onkin kirjan toinen juonipolku, mainosmiehen entisen rakastetun Hannelen tarina. Hannele on kirjoitettu melkoiseksi supernaiseksi vaikka heikkoutensa on hänelläkin. Kyseessä on ns. mahdoton rakkaus, sellainen mikä piinaa ihmistä koko elämän ajan, mutta ei tule olosuhteiden johdosta koskaan toteen.

Kirja on rakennettu mainiosti. Kaksi ihmistä on myrskyn vuoksi jumissa lentokentällä, jossa on aikaa katsoa taaksepäin ja vähän haikailla kadotetun rakkauden perään. Törmäävätkö mainosmies ja nuoruuden rakastettu Hannele kentällä ja saako rakkaustarina viimeisen huipennuksensa? No sitäpä en kerro!

Metsänpoika on luettu blogissa kahdesti!
 
Markku Rönkkö 2010: Lounge.

18.12.2014

Katja Kettu: Piippuhylly

Sain kirjastosta viikon pikalainaan Katja Ketun Piippuhyllyn. Palauttamisessa meni viikko yliaikaa, mutta novellit luin kahdessa-kolmessa päivässä. Se kertoo jo jotain..


Novellien kehys on nokkela ja kiehtova, ne kertovat kukin yhden piipun tarinan. Jokainen kirjan piipuista on kuulunut tunnetulle tai muuten vaan kiinnostavalle, kiehtovalle henkilölle, esimerkiksi Rasputinille. Kertoja on kaikissa sama, mutta novellinen sisäinen tarina on silti jokaisessa lähes itsenäinen. Itse luin kokonaisuutta enemmän romaanina kuin novellikokoelmana. Kokoelma on rakennettu päätähuimaavan taitavasti, ei voi kuin nostaa hattua.

Heti alkulauseista pääsee mukaan tuttuihin maisemiin, eli Kätilöstä tutuille kulmille. Kiehtovaa, onkohan kyse Kätilöstä jollain tapaa ylijääneille tarinanpätkille? Ihan sama, tärkeintä on että homma toimii ja sitä se tekee. Novellien tyyli on rankka, kukaan ei pääse helpolla ja naishahmot sekä naiskuvat ovat aika armottomia. Kokoelman maailma on raju ja kova, ei tosiaankaan mikään pullamössö. Neiti Niilo vaikuttui. Lisää Katja Kettua!

Blanka ja Niilo ovat molemmat lukeneet Ketun Kätilön. 

Katja Kettu 2013: Piippuhylly

8.12.2014

Jenna Kostet: Lautturi

Turun sanomissa kirjoitettiin tässä syksyn aikana kaupungin omasta esikoiskirjailijasta Jenna Kostetista. Palstatilaa oli lähes sivun verran, hienoa mainosta esikoiselle. Herätti muuten Rouva Blankankin huomion! Kirjastossa Kostet löytyi nuorisosastolta (taas täällä) ja nuorten romaani on toki kyseessäkin. Mielestäni ansiokas sellainen.


Tarina ammentaa aihettaan Suomen mytologiasta, sillä se kertoo Tuonelan joen lautturista Kaista, joka sukeltaa manalan mailta ylös ihmisten maailmaan, sekä Irasta, koulun suosituimmasta tytöstä, josta muodostuu Kain kiinnekohta elävien ihmisten maailmassa. Kirja rakentuu niin, että ensimmäinen puolisko on Kain kertomaa ja toinen puolisko Iran. Mielestäni rakenne toimii. Yhtenä kirjan teemana on kiusaaminen ja erilaisuus, mutta sitä ei ole tuotu esiin alleviivatusti. Hieno nuorten romaani, joka putoaa aikuisellekin. Ylimääräinen piste vielä yksinkertaisesta ja vetoavasta kirjan nimestä.


Jenna Kostet 2014: Lautturi

3.12.2014

Inari Krohn: Muusa kirjahyllyssä

Taisin viime postauksessa mainita käsissä olevasta innostuskirjasta. Se oli Inari Krohnin omaelämäkerta Muusa kirjahyllyssä ja innostus todellakin säilyi ihan loppuviivalle saakka. Hieno, taitavasti kirjoitettu kirja! Mielettömän kiehtova ajankuva ja kurkistus 50-luvun taiteilijapersooniin.

En ole lukenut omaelämäkertoja aikoihin, viimeksi muistaakseni Paul Austerilta. Sitä ennen jumitin pahasti Picasson elämäkerran kanssa, jonka kanssa lopulta luovutin. Se oli uuvuttava!

Inari Krohniin tartuin, koska hänen siskonsa on lempikirjailijoitani. Inari on kuvittanut joitakin Leena Krohnin teoksia ja on sitä kautta vähän tuttu. Ja nyt jo hieman enemmän tuttu!

Pääsin heti tämän teoksen imuun. Krohnin kirjoitustyyli on niin taitava, että lapsuusmuistot heräävät henkiin ja tuovat 50-luvun Helsingin iholle. Samalla ne herättävät henkiin omat lapsuusmuistot, se on kuulkaas hyvän kirjan merkki se!

Kirja on kertomus Inarin lapsuudesta, mutta nuorempi sisko kulkee rinnalla mukana. On mielenkiintoista päästä seuraamaan kahden taiteilijan kehittymistä lapsista itsenäisiksi ajattelijoiksi. Kirjoittaja pystyy tarkentamaan tietyn hetken, jolloin hänen oma taiteilijuutensa heräsi ja tuli todeksi. Vau! Moni nyt tunnettu taiteilija oli Krohnien perhetuttuja ja teoksessa pääsee kurkistamaan myös heidän elämäänsä.

Ja kuinka liikuttava onkaan 50-luvun Suomi! Muusa kirjahyllyssä - suosittelen!

Inari Krohn 2004: Muusa kirjahyllyssä. Kertomus lapsuudesta ja sen lopusta. 

29.11.2014

Audur Ava Ólafsdóttir: Butterflies in November

Islannin reissulla oli hankittava islantilaista nykykirjallisuutta. Halldór Laxness ja Vigdis Grimsdóttir ovat Kirjaniilolle tuttuja kirjailijoita ja oikeastaan toivoin löytäväni jotain jälkimmäiseltä. Mutta kun en englanniksi löytänyt! Butterflies in November kuulosti kevyeltä ja tarina myös sijoittuu Islantiin. Helppo valinta ja sattuipa olemaan sopivasti myös marraskuu!

Tarina kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka eron jälkeen ottaa hieman aikaa itselleen. Elämänmuutokseen kaupanpäällisenä tulee hoitovastuu naisen ystävän lapsesta. Ystävä joutuu sairaalaan ja hänen kuuromykkä poikansa jää vaille vastuullista huoltajaa. Ja kappas, irtioton mahdollistaa kohdalle osunut lottovoitto!


En tiedä miksi kirjan kehystarina on tehty noin epäuskottavaksi, mutta hyvin tarina silti kulkee - tai ehkä juuri siksi. Lukija pääsee päähenkilön matkassa autoretkelle Islantiin ja päätyy pieneen kylään maan pohjoisosassa. Sinnekin ilmestyi pieni mökki, koska päähenkilö voitti sen arpajaisissa, hmm. Tarinan kulkiessa eteenpäin tulee käsitellyiksi tietysti saarivaltion ilmasto, lampaat, islantilainen tapailukulttuuri ja paikallinen ruoka. Kirjan takaosasta löytyy reseptit kaikkiin tarinassa mainittuihin ruokiin ja juomiin. Mielestäni turhaa, mutta joku saattaa tykätä.

Butterflies on viihdyttävä ja nautin erityisesti villin ja vapaan päähenkilön seikkailuista vastakkaisen sukupuolen kanssa. Parasta tarinassa oli kuitenkin päähenkilön ja kuuromykän pojan välille kehittyvä ystävyys.

Islantilaiset ovat muuten tosi kovaa kirjakansaa. Matkakirja tietää, että Islannissa julkaistaan asukaslukuun nähden eniten kirjoja koko maailmassa. Ólafsdóttirilta on käännetty kirjailijan kaikki neljä teosta, englanniksi tosin.

Audur Ava Ólafsdóttir 2004: Butterflies in November.

Ps. Ihanaa, partiolaisten joulukalenterissa ensimmäinen luukku on jo huomenna!
Ps2. Kirjaniilolla on juuri nyt luvussa innostuskirja. Siis se sellainen, jonka kanssa voi valvoa ihan pikkasen pidempään. On muuten hyvä, mut enpä vielä kerro enempää.

11.11.2014

Miina Supinen: Säde

Ihana kansi. Taas esteetikko minussa on päässyt valitsemaan kirjoja. Miina Supista luin ensimmäisen kerran, joten en lainkaan tiennyt mitä odottaa. No..kaunis kansi loi kuitenkin mielikuvia, joten odotin jotain lyyrisempää, runollisempaa, enemmän tieteellisempää debattia tieteestä ja uskonnosta. Lukukokemus oli siis jotain ihan muuta, mutta pidin tästä kyllä. Kertojaääniä on kaksi ja näiden välinen konkreettinen vuoropuhelu on myös toimivaa, todentuntuista. 
 
Nopeasti luettava, mielenkiintoinen, hyvät hahmot, erittäin mielenkiintoinen teema. Neiti Niilo ehti kirjoittaa Säteestä aiemmin täällä, joten tämä oli tässä lyhykäisyydessään.

 
Miina Supinen 2013: Säde

9.11.2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin on jo pitkään ollut Rouva Blankan lukulistalla. Sinisalo taitaa muuten olla Neiti Niilon ja Blankan yhteinen mielenkiinnon kohde. Onpa mukavaa löytää yhteisiäkin ihastuksia. Tosin Niilosen juuri lukemaa Isomäkeä on Blankakin lukenut, tosin en tuota viimeisintä!

Mielestäni Enkelten verta oli kirjana parempi, mutta löytyyhän näitä mieluisia yhdistäviä tekijöitä. Luonto, joka tuottaa jotain ylimaallista, kuten tässä tapauksessa chili ja Enkelten veressä mehiläiset. Tajunnan erilaiset tasot ja laajempi ymmärrys kaiken olevaisuudesta, yhteiskunnallisuus ja varsinkin kriittisyys. Sinisalon ajatusmaailma viehättää kovasti, mutta samalla pelkään, että se ei ole enää niin kaukana omasta todellisuudestamme.

Kirjan loppua kohden pelkäsin kovasti, että huonosti käy. Mieleni teki kurkistaa viimeisillä sivuilla varmistaakseni uskallanko olleenkaan lukea tarinaa loppuun.

Neiti Niilo kirjoittaa Auringon ytimestä selkeämmin täällä!


Johanna Sinisalo 2013: Auringon ydin

26.10.2014

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Blanka ja Niilo ovat keskustelleet useasti Risto Isomäen kirjoista, mutta mitä ihmettä: blogissa ei ole yhtään luettua Isomäkeä!

Kirjaniilo on tänä vuonna innostunut ympäristötietoisista kirjoista eikä innostus näytä laantumisen merkkejä. Vaikutuksen ovat tehneet mm. Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Johanna Sinisalon Enkelten verta ja Markku Rönkön Metsänpoika. Näitä yhdistää huoli ympäristöstä ja sen kautta kerrottu näkökulma tulevaisuuden maailmaan. Kiehtovia kirjoja!

Isomäen Kurganin varjot on kiehtova sekin. Kirjassa on mukaansatempaava juoni, hieno ja koukuttava dekkarityylinen kerronta. Tarina kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on nostanut lämpötilaa ja sen vaikutukset meriin ovat vähintäänkin tuhoisat. Siis vaikutukset sen jälkeen, kun valtiot ovat yrittäneet korjailla tilannetta mm. viljelyn ja rantatonttien eduksi.

Teos yhdistää näppärällä tavalla historian ja tulevaisuuden. Tarinaa kuljettaa eteenpäin tutkijapariskunta, josta toisen erityisalaa ovat kurgaanit, eli hautakummut ja toisen meribiologia tmv. Kirjassa siis kuljetaan Ukrainan arojen muinaisilla hautapaikoilla ja Mustanmeren syvyyksissä. Ihana kamala kirja! Kamala siksi, että Isomäen kuvaamat uhkakuvat tuntuvat liian todellisista. Ihana siksi, että kokonaisuus oli lukukokemuksena mahtava ja koin todella lukiessa sivistyväni.

Pakko jatkaa Isomäen teoksilla heti, aika monta uusinta on vielä lukematta.

Risto Isomäki 2014: Kurganin varjot

18.10.2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kirjaniilo on fanittanut Haruki Murakamia viitisen vuotta ja kaikki kirjailijan teokset ovat olleet melkoisia elämyksiä. Värittömän miehen vaellusvuodet kuulosti jo ennakkoarvioissa välikirjalta tai kenties jopa suunnan muutokselta. Toivottavasti ainakaan jälkimmäisestä ei ole kyse!


Kirja kertoo aikuistuvasta japanilaisesta miehestä, joka on tullut nuoruuden ystäviensä hylkäämäksi. Tiiviin ystäväporukan hylkäys ja siitä selviytyminen muuttaa miehen ja jättää syviä arpia. Tarinassa vanhoja arpia ryhdytään järjestelmällisesti avaamaan ja kuromaan uudestaan kiinni. Matkan aikana selvitetään ystävyyden katkaisemisen syy, matkustetaan Suomeen, rakastutaan ja pohdiskellaan elämää..

Aina välillä tarinassa ajaudutaan polulle, jossa Murakamille ominainen tyyli on pääsemässä esiin. Nämä sivupolut eivät kuitenkaan jatku ja tarina pysyy valitettavasti realismin valtatiellä. Jäin kaipaamaan sitä mistä Murakamin teoksissa erityisesti pidän, eli erilaisten todellisuuksien lomittumisesta. Värittömän mihen vaellusvuodet oli Kirjaniilolle Murakamin teokseksi liian realistinen, siitä puuttui fantasia, mielikuvituksen haastaminen, epätoden ja kumman valuminen todellisuuteen.

Kuten todettua, toivottavasti kyse ei ole tyylisuunnan vaihtumisesta. Välikirjaksi ihan kelpo, mutta ei jättänyt ihmeempiä jälkiä.

Haruki Murakami 2013: Värittömän miehen vaellusvuodet

26.9.2014

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Kauhua. Ei ihan tyypillistä Rouva Blankalle. Silloin tällöin pitää kuitenkin astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Useimmiten sitä kokee jotain mistä pitää. Niin minäkin tein.
Glenn Duncanin teoksen ensimmäisiä sivuja lukiessani kuitenkin ärsyynnyn. Kirjailija on ilmiselvästi älykäs ja sivistynyt. Ja haluaa tuoda sen esille henkilöhahmonsa kautta. Snobbailu onneksi loppuu, tai en enää huomaa sitä. Ja suorastaan haltioidun kirjailijan nokkelasta tyylistä. Niin monta kohtausta. Niin monta osuvaa vuorosanaa ja oivallusta. Neiti Niilo, aiheesta huolimatta, olen varma, että todella pitäisit tästä!
Tarina kertoo todella viimeisestä ihmissudesta, Jake Marlowsta, joka viimeiseksi jäätyään yrittää piiloutua vainoajiltaan. Yhtä kaikki, täysikuu nousee taivaalle joku kuukausi, eikä susi voi luonnolleen mitään. Jake kirjoittaa päiväkirjaa, joka kertoo tapahtumien kulusta alusta asti, muutoksesta lähtien. Samalla Jakea jahdataan nykypäivän Lontoossa. Jännällä tavalla Duncan on osannut luoda viimeisestä ihmissudesta todella aidon henkilön. Aidosti kuvataan myös muuntuminen. Teksti on paikoittan suorasukaista, ällöttävää, seksiä ei unohdeta, mutta samalla Jaken hahmo on oudon filosofinen. Tai oudon...kaverihan on syntynyt 1800-luvulla. Vähemmästäkin sitä ryhtyy pohtimaan elämäänsä.
Loppupuolella huomaan kyllästyväni. Siihen on toki syynsä juonen kulussa, mikä toisaalta etenee niin oikealla, ainoalla mahdollisella tavalla. Kirjan päätös sitoo kuitenkin hienosti langat yhteen päähenkilön osalta. Pakko sanoa, yksi vuoden parhaista!!


Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi 2013 (The Last werewolf, 2011)

24.9.2014

Joonas Konstig: Kaikki on sanottu

Nyt tärähti taas kertalaakista. Kirjaniilo kaiveli kirpputorilla erittäin laadukasta kirjapinoa ja sai myyjältä suosituksen. Periaate on, että jos joku jotain suosittelee, niin pitäähän se lukea. Ja nyt mietin ainoastaan, että koska pääsen lukemaan lisää Joonas Konstigia.

Vuonna 2011 ilmestynyt Kaikki on sanottu kertoo perheen kolmesta aikuisesta lapsesta. Perheen isä kuolee ja sen jälkeen elämä tuntuu ihan erilaiselta. Päähenkilöt ovat näitä tälle ajalle tyypillisiä hahmoja, jotka eivät oikein saa otetta mistään. Yksi löytää lohdun painista ja toinen huumeista, kaikki kolme käsittelevät menetyksen omalla tavallaan ja hyvin itsenäisesti.


Kirja kuvailee hienosti sitä, miten helposti elämän suunta muuttuu ja kuinka pienillä asioilla on tasapainon saavuttamisessa merkitystä. Kokonaisuus pyörii upeasti perheen sisäisen dynamiikan ja jokaisen yksilön ominaisuuksien ja itsen löytämisen keskellä. Viime aikoina sisarustematiikkaa on tullut paljon vastaan ja itsekin sisaruksena siitä saa kyllä ihan omanlaisiaan kiksejä. Perhe on kiinnostava yksikkö ja ikuinen tarinoinnin aihe.

Tässä teoksessa on myös hyvin raadollinen ja paljas puoli, ihmisen inhottavuutta ei peitellä. Jokainen on pahimmillaan todella surkea, paskamainen, ilkeä ja itsekeskeinen. Kirja on hyvinkin realistinen, muttei silti edusta sitä puuduttavaa Suomi-realismia mitä esim. juuri lukemani Kinnusen Neljäntienristeys. Mikäs ero niissä sitten on, täytyy vähän pohtia..

Juuri faniutuneena aion lukea Konstigilta kaiken mitä käsiini saan, eli novellikokoelman (esikoisteos) ja 2013 ilmestyneen Totuus naisista. Konstig on myös Hesarin kolumnisti.

Seuraavaksi kuitenkin Haruki Murakamin uusin. Ihan jännittää! 

Joonas Konstig 2011: Kaikki on sanottu

23.9.2014

S. J. Watson: Kun suljen silmäni


Tässä kävi kuulkaa niin, että korkkasin kirjan eilen illalla kymmenen aikaan, enkä muuten nukkunut ennen kuin kaikki 385 sivua oli luettu. Lopettamaan en kyennyt, enkä seuraavan aamun pelossa kelloakaan katsomaan. Sanalla sanoen, koukuttava. Äärimmäisen.

Tarina kertoo 47-vuotiaasta Christinestä, joka herää aamulla vieraasta sängystä, vieraan miehen vierestä. Mies, Ben kertoo paikan olevan hänen kotinsa ja heidän olevan naimisissa. Ovat olleet jo yli 20 vuotta. Christine kärsii amnesiasta, joka on jatkunut  jo vuosia. Hän unohtaa suurimman osan elämästään aina yöunien jälkeen. Niinpä hän alkaa kirjoittaa lääkärinsä toiveesta päiväkirjaa, jonka ensimmäiseltä sivulta hän joka päivä hämmennyksekseen löytää lauseen "Älä luota Beniin".

Kirja koostuu pääosin Christinen päiväkirjaan kirjoitetuista taphtumista ja hänen ajatuksistaan. Tarinan edetessä jännitys kiristyy ja sitä haluaa tietää lisää ja sitä valvoo ja tekee pientä kuolemaa seuravana päivänä. Säästäkää tämä viikonloppuun!

Hei ihmiset, tästä on muuten juuri ilmestynyt leffa! Nimekkäitä näyttelijöitä. Perinteisesti suositan kuitenkin ensin kirjaa. Trailerin linkki tässä.  Huh, en melkein uskalla katsoa!


S. J. Watson: Kun suljen silmäni 2012 (Before I go to sleep 2011)

18.9.2014

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kauniston tänä vuonna julkaistu romaani Kalmantanssi on mainittu siellä sun täällä aikakausilehdissä ja muuallakin jokunen aika sitten. Blanka visuaalisena ihmisenä kiinnostui kirjasta kannen perusteellla. Siis tosi makee!! Kirjaa itseään hetken tutkiskeltuani selvisi, ettei se suinkaan ole esikoisteos, vaan peräti jatko-osa Olavi Maununpojan tarinalle.  Ensimmäinen osa ensimmäiseksi, eikös!


Synnintekijä kertoo vuosina 1450-1460 Suomenkin piispana toimineen Olavi Maununpojan nuoruusvuosista Pariisissa, jossa tämä opiskelee ottoisänsä Maunu Tavastin tukemana. Tullessaan syntisenä näyttäytyvään Pariisiin, Maunu vannoo ettei ikuna naiseen koske, eikä haureutta harrasta, mutta saa tuntea tuta inhimillisen heikkouden. Sillä onhan rakkaus jumalasta ja niins edelleen.

Kirjassa on todella hyvä kosketus. Väittelöitä naisen ja miehen asemasta ja pirusta ja jumalasta ja rakkaudesta olisi lukenut mieluusti enemmänkin. Tarinassa on mahtava koukku ja käänne. Tarinan kulku on hienosti nyanssoitu, tempo tuntuu kiihtyvän puoliväliin asti kunnes se taas rauhoittuu.

Olavi Maununpojan, tai Olaus Magnuksen, kuten nuorukainen itsensä Pariisissa esittelee, ystävä, Miracle de Servieres, on kerrassaan säkenöivä hahmo! Toivottavasti häntä ei unohdeta kakkososassa. Ehdottoman kiintoisa ja  historiallisten henkilöiden ympärille rakennettu fiktiivinen tarina tuntuu toimivan ihan joka kerta. Jos olette muuten nähneet Kalmantanssin kannen ja vertaatte sitä synnintekijään, ei tarvitse kauaa miettiä kumman ottaa mukaansa!


Milja Kaunisto: Synnintekijä 2013

8.9.2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tässäpä kirja, josta ei ole voinut olla tänä vuonna kuulematta! Laitoin Kinnusen esikoisteoksen kirjastoon varaukseen loppukeväästä ja no, pikalaina piti palauttaa tänään. Parhaimmillaan varauksia oli yli sata... Neljäntienristeys olisi vaatinut vielä hetken aikaa, mutta minkäs teet!

Kirjan rakenne on kerta kaikkiaan hieno. Kirjaniilo sai taas pähkäillä toistensa kanssa risteävien tarinoiden kanssa. Arvata saattaa, että niitä risteäviä tarinoita on neljä. Erityisen hienoa on epäkronologisuus, jokainen neljästä tarinasta käsitellään omassa paketissaan, ei haittaa vaikka viimeisenä tullut kerrotaan edellisessä tarinassa kuolleeksi. 


Hienoa ja koskettavaa on myös suvun ja sukupolvien tarina ja hei, sukupuoltenkin. Kirjassa mennään moneen aiheeseen aika syvälle, taitavaa! Kirjaniilo on joskus nauttinut liian suuren annoksen suomalaista realismia ja sen kanssa oli välillä vaikeuksia. Realismi tuppaa olemaan (liian usein) pateettista ja no, tylsää ja rumaa. Mutta sitähän se on! Meikäläisenkin realismi, miksei sitten kotimaisen kirjallisuuden. 

Jään odottamaan syksyn kirjallisuuspalkintoja. Osuukohan Kinnuselle? 

Tommi Kinnunen 2014: Neljäntienristeys

7.9.2014

Cassandra Clare: Varjojen kaupungit

Tarkoitukseni oli tutustua vain Varjojen kaupungit -sarjan ensimmäiseen osaan Luukaupunkiin, mutta ykkösosan sijaan käteen sattui kolme osaa sisältävä tiiliskivi. Muussa tapauksessa olisin jättänyt sarjan ensimmäiseen osaan. Oikeasti olin kiinnostunut elokuvasta, mutta ajattelin ensin lukea kirjan. Ajattelin,että kirja on kuitenkin parempi. Näin jälkikäteen totean, että leffa oli puoliväliin asti parempi, mutta sitten mentiin pahasti metsään. Kirja oli tasaisen tylsä, mutta ilmeisen luettava, kolme kokonaista osaa kun kahlasin.

Tapahtumasarja lähtee liikkeelle, kun 15-vuotias Clary näkee klubilla nuoren miehen murhan. Muut paikalla olevat ihmiset eivät tunnu huomaavan mitään ja pian Clary tutustuu outoon ja ylimieliseen Jaceen. Kaiken lisäksi Claryn äiti katoaa jättäen jälkeensä rikotun kodin ja demoneja. Jacen mukana Clary tutustuu varjometsästäjiin, joiden tehtävänä on suojella ihmisiä toisista ulottuvuuksista tulevilta demoneilta. Tiedän, tämä kuulostaa jokseenkin huonolta, ja onkin. Claryn ystävä Simon olisi myös voitu jättää kirjasta pois. Sen verran huono kolmiodraamaviritelmä tarinassa on.

Claryn sijaan kirjan päähenkilöksi nousee Jace ja tämän kätketty syntyperä. Hahmon on tarkoitus olla ylimielinen ja röyhkeä sooloilija, joka pitää itseään pahana, mutta joka lopulta pelastaa aina kaikki. Ei siis toimivaa hahmonkehittelyä, vaikka Jace on jatkuvasti tapahtumien keskiössä. Blankan mielestä Jacella on teiniangsti ja on jo aikakin, että tilanteeseen saadaan sopivan kipakka tyttö. Kirjan rakkaudentunnustukset olivat tästä rouvasta niin kiusallisia, että totesin olevani joko liian vanha taikka vailla yltiösliipatun romanttista tunteiden tunnustusta.
Ensimmäinen kirja oli vielä kohtalainen, mutta sarjan edetessä taso laskee. Kolmonen oli jo ihan mahdoton sijoittuen varjometsästäjien toiseen ulottuvuuteen, jonka valtaa pitävät eivät usko lähestyvään vaaraan ennen kuin se jo myöhäistä.


Cassandra Clare: Varjojen kaupungit 1-3 2013 (The mortal instruments, 2007, 2008, 2009)

1.9.2014

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Rouva Blanka luki Teemestarin kirjan joulukuussa 2012. Neiti Niilo suunnitteli sen lukemista puolitoista vuotta ja on vihdoin saanut suunnitelman toteutettua. Syy on tietysti kirjaston, tämä kirja on ollut ihan koko ajan lainassa.

Kirjaniilokin piti Teemestarin kirjasta kovasti. Kirjassa oli paljon niitä ominaisuuksia, jotka ovat tänä vuonna nousseet kirjallisuudessa tärkeiksi. Eli ympäristöteemaa ja tulevaisuusskenaarioita. Tässä kirjassa kuvataan maailmaa, jossa on jo liian kuuma ja vesi on vähenevä luonnonvara ja säännöstelyn ja mustan pörssin kohde.

Kirjan päähenkilö on teemestarin tytär ja itsekin teemestariksi valmennettava. Käy kuitenkin niin, että teemestarien salaisuus on tulevalle mestarille liian suuri taakka kantaa. Salaisuutta suuremmaksi kasvavat ystävyyden ja moraalin teemat ja ne ratkaisut mitä kaiken toivon jo heittänyt ihminen pystyy ja ei pysty tekemään. No kyllä, hieno kirja!

Kiinnostava on myös ratkaisu, jolla päähenkilöstä ei tehdäkä sankaria, vaan hänen annetaan epäonnistua. Päähenkilöön kohdistuvat sympatiat heiluvat kiikun kaakun ja loppuhuipentuman lähestyessä dystopia uhkaa muuttua todelliseksi. Kirjailija on tehnyt rohkeita ratkaisuja, nostan hattua.

Tämä kirja on ansainnut kaiken saamansa huomion, meillä ja maailmalla. Olen jo useamman kertaa tsekannut kirjaston sivulta, että joko saa laittaa seuraavan Itärannan varaukseen. Mutta vielä odotellaan! Kerrottakoon kuitenkin, että varauslistalla on hyvin mehukkaita syksyn uutuuskirjoja! Ja yksi tämän vuoden "hittikirjoista" on juuri nyt luettavana. Pari kuukautta meni varauslistalla keikkuessa! Siitä lisää pian...

Emmi Itäranta 2012: Teemestarin kirja.

21.8.2014

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Sydämen mekaniikka on suloinen tarina  pojasta, jonka sydämen paikalla on käkikello. Ympäristön on vaikea sulattaa pojan erilaisuutta,tämän kukkuvaa ja raksuttavaa rintaa. Mekaaninen sydän ei kestä oikein rakkauttakaan. Madeleine, joka toimittaa niin kätilön kuin sydämen korjaajankin virkaa ottaa pojan omakseen ja varoittaa tätä koskaan rakastumasta. "Ensinnäkin, älä kajoa viisareihisi. Toiseksi, hillitse vihasi. Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua." Mutta niin vain vain se tunne vie mukanaan pikku-Jackinkin, joka ei saa mielestään pientä tanssijatarta vaan seuraa tätä Skotlannista aina Espanjaan asti.


Äskettäin lukemani Rakkauden ruletin tavoin Sydämen mekaniikka on aikuisten satu, mutta vielä paljon absurdimmalla ja goottimaisellakin otteella. Sydämen särkymisen riskillä me ihmiset Jackin tavoin tavoittelemme rakkautta emmekä pysty, saati halua estää sen kaiken nielevää tunnetta. Kuitenkin, kun uskoo johonkin tarpeeksi, alkaa se toteuttaa itseään, universumin laiksi tätä kai kutsutaan. Näin käy myös Jackin kohdalla. Symboliikkahan tässä on aika selkeää, ja se on oih niin kaunista ja runollista.




Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka, 2011 (La mécanique du cœur, 2007)

19.8.2014

Titta Heikkilä: Rakkauden ruletti

Espoolainen esikoiskirjailija kirjoittaa ihastuttavalla tavalla rakkauden etsimisestä. Etsintä on ehkä vähemmän romanttista, sillä se tapahtuu nettideiteillä. Merikukka on kolmen lapsen nelikymppinen äiti (niin kuin kirjailija itsekin), joka etsii aitoa rakkautta riitaisan ja yhä taustalla kummittelevan avioeronsa jälkeen. Tarina rakentuu Merikukan deittailemien miesten ympärille, joiden kanssa tapaamisista osa on niin surkuhupaisia, että en voi muuta, kuin uskoa kokemukset tosiksi. Enkä voi olla ajattelematta, että kirjailija kirjoittaa pitkälti omaa tarinaansa. Merikukkakin kirjoittaa ja yrittää saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Rooma ja Pariisi ovat kirjailijan lempikaupungit ja sinne Merikukkakin rakkauden metsästämisessä päätyy. Muutoin liikutaan Turun seudulla. Hauskaa on se, Blankalle kaikki kaupungit ovat tuttuja, tarina muuttui jotenkin elävämmäksi tätä kautta!

Rakkauden ruletti on aikuisten suloinen satu. Se on yhtä aikaa kevyt ja vakava, hauska ja rehellinen. Se on hyvin ja selkeästi kirjoitettu, suorapuheinenkin. Tarinassa ovat läsnä satumaiset elementit Merikukan merenneitoihin ja mereen kokemansa yhteyden kautta. Ainoastaan lopussa mennään överisti yli, mutta siihen on saattanut kustannustoimittajalla olla jotain asiaa. Tai niin ainakin Heikkilä tarinassaan vihjaa. Mene ja tiedä. Tykkäsin kumminkin.


Titta Heikkilä: Rakkauden ruletti 2014

17.8.2014

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo on Kirjaniilon rankingissa yksi kotimaisen kirjallisuuden neroista. Enkelten verta roikkui lukulistalla hävyttömän pitkään, mutta kirjasta tuli Kirjaniilolle tärkeä ja pysäyttävä kirja. Ehdottomasti yksi kesän kiehtovimpia lukukokemuksia. 


Mehiläisten kohtalo on pohdituttanut ja pelottanut myös Kirjaniiloa jo pitkään. Ihanaa, että Sinisalo on tarttunut aiheeseen. Ja miten syvälle kirjassa päästäänkään, huh! Kirjaniilon tajunta räjähti viimeistään siinä vaiheessa, kun tekstissä tuodaan esiin Kalevala ja Kullervon äidin tuska poikansa pelastamisessa. Äitihän kutsuu avukseen mehiläisen.

Teoksen punainen lanka on mehiläisten joukkokato. Mutta yhtä lailla terinaa vie eteenpäin keski-ikäisen Orvon tuska kuolleesta pojastaan ja pojan kuoleman ja tilanteeseen johtaneiden tapahtumien käsittely. Hyvä ja selkeä juonikuvaus löytyy Rouva Blankan postauksesta.

Mitä tässä siis oli niin ihmeellistä? Stoori on hieno ja jännittävä, ajankohtainen aihe nivoutuu sekä mehiläisten myyttisyyteen että ympäristöaktivismiin. Kirjassa päästään myös vierailemaan tämän todellisuuden ulkopuolelle. Kokonaisuus on täydellinen. Piste.

Johanna Sinisalo 2011: Enkelten verta.

Kaikki blogissa luettu Sinisalo.

16.8.2014

Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset


Kaunis kansi, jossa kirjaa kehutaan 2000-luvun merkkiteokseksi. Näkyy olleen Tony Morrison, se kirjailija, en itse kehuja aivan allekirjoittaisi. Aavikon kyyhkyset ei kuitenkaan ole lainkaan huono romaani. Taas ollaan Rooman valtakunnan aikaisessa maailmassa, itse asiassa vuosiluvut eivät paljoa poikkea aiemmin lukemani Herodeksen ajoista. Oli mielenkiintoista lukea samasta ajanjaksosta, jossa käsitellään juutalaisten kohtaloa, mutta täysin erilaisesta vinkkelistä.

Aavikon kyyhkyset perustuu Herodeksen tavoin osittain tositarinaan. 900 ihmistä sinnitteli kuukausien  ajan Juudean aavikolle rakennetussa Masadan linnoituksessa, turvassa Rooman legioonalta. Muinaisten historiankirjoitusten mukaan vuorelta selvisi hengissä kaksi naista ja viisi lasta.

Kirjan fiktiivisessä tarinassa vuorelle päätyy neljä erilaista ja eri ikäistä naista.  Jokaisen heidän elämäänsä johdattaa rakkaus ja osan heistä se vie myös kuolemaan. Tarinassa on vahvasti läsnä magia, naisen sisäinen voima ja tietysti kirjan nimen mukaisesti kyyhkyset.

Neiti Niilo luki aiemmin samalta kirjailijalta The Museum of Extraordinary Things, joka liikkui kovin erilaisissa ympyröissä. Hienoa, että kirjailija osaa luoda tarinoita täysin erilaisin kontekstein ja aihein. Hyvinkin voisin tutustua Hoffmanin youg adult-matskuun! Kirjailijaa mainostetaan vahvoilla naisilla ja taianomaisilla elementeillä. Ihan Blankan heiniä eiks jeh?!


Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset 2014 (Alkuteos The Dovekeepers 2011)

14.8.2014

Sari Luhtanen: Tuulin viemää


 Tuuli on nuori meteorologi, joka sotkee itsensä valheiden verkkoon puhumalla olemattomista kesähäistä ja ulkomailla viipyvästä sulhosta. Samalla hän ottaa lopputilin töistä ja alkaa tosissaan etsiä itselleen miestä.

Häiden järjestäminen ilman sulhasta ja asian jatkuva kaartelu ja kiertely on toki huvittavaa. Tuuli on kuitenkin ärsyttävän keskenkasvuinen ja itsekäs hahmo, joka saattaa valkoisilla valheillaan itsensä jatkuvasti pulaan. Toisaalta tämän tyyppiset kirjat perustuvat usein juuri siihen, että hupsut naiset keksivät hätävalheita päästäkseen pälkähästä ja sotkevat itsensä sitten väärinkäsitysten muodostamaan soppaan. Ehkäpä tämä häslä naiskuva ärsyttää Rouva Blankaa. Miessankari on tietysti vakaa ja fiksu, komea ja lämminsydäminen. Sellainen löytyykin sattumalta hauskojen sattumusten seurauksena.

Taas tällanen kiva ja kevyt. Nimikin tuollainen pikkunäppärä!

  
Sari Luhtanen: Tuulin viemää 2011

13.8.2014

Markku Rönkkö: Metsänpoika

Ihan heti alkuun ja kärkeen onnittelut, jottei totuus unohdu! Onnea me, Blanka ja Niilo. Kaksi vuotta sitten perustettu blogi porskuttaa edelleen! Tai no mitään porskuta, melkoista slow bloggaamista tämä on, vaikka toisinaan vähän tiheämpää pinojen siivousta.. Hyvä me! Onnea me! Menestystä seuraavalle kahdelle vuodelle (vähintään)!

Pinoista puheenollen.. Halusin valita yhden pinon parhaista juhlapäivän kunniaksi, kaksi tosi hyvää jää vielä pöydänkulmalle odottamaan. Markku Rönkön Metsänpoika jäi jonnekin alitajuntaan Rouva Blankan postauksen myötä ja lukulistalle se pääsi yhden komean miehen suosittelemana. <-- Ihmeiden aika ei ole ohitse!

Tykkäsin kirjasta valtavasti. New York -kirjojen jälkeen olen päässyt ympäristötietoisten kirjojen makuun ja huomaan janoavani niitä lisää. Saa suositella!

Metsänpoika kertoo nimensä mukaisesti metsässä kasvaneesta pojasta, jolle metsän ulkopuolinen todellisuus on kokematta ja vieras. Ulkopuolella on käynnissä melkoinen dystopia ja jäljellä olevaa metsää tuhotaan järjestelmällisesti. Maailma ja sen teot aukeavat ekoterroristina tunnetun, murhatun isän päiväkirjan kautta. Samalla metsänpojan perhekuviot paljastuvat sellaisiksi, että niitä on lähdettävä ulkomaailmaan selvittämään. Eikä se ulkomaailma ole mikään kaunis paikka kulkea.

Hieno kirja, ihan uskomatonta luonnon ja metsän havainnointia. Rönkköä pitää lukea lisää!

Markku Rönkkö 2012: Metsänpoika.

12.8.2014

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi

Sytisessä viitassa kulkevan kiduttajan killan Severianin matka kohti kaukaista Traakiaa jatkuu. Hän toimittaa kiduttajan ja pyövelin virkaa matkansa varrella kantaen mukanaan miekkaansa Terminus estiä ja kohtaa kummallisuuksia, kuten luolassa asuvan hirviömäisen ihmisapinakansan, jolta Severian pelastuu loistavan kynnen  avulla sekä vihreän miehen, joka ennustaa tulevaa. Kummallisuuksia lukijalle ovat muun muassa monen sivun pituinen näytelmä vuoropuheluineen sekä kammottava illallinen Vodaluksen, tuon kapinallisen seurassa.

Taas kerran hämmentävää, mutta kiehtovaa kerrontaa. Severian ei vielä pääse Traakiaan asti, mutta Autarkin palatsi on jo lähempänä. Severianin tulevasta kohtalostakin annetaan jo viitteitä, mutta nähtäväksi jää.


Odotan jo malttamattoman kolmatta kirjaa. Tätä ennen taidan kuitenkin kerrata jo lukemani. Uskon monen tarinan alun ja viittauksen saavan suuremman merkityksen kun tekstiä lukee uudelleen. Tarina avautuu pikku hiljaa, ahaa-elämyksiä odotellen. Suosittelen kaikille, joille mielikuvitus on rajaton mahdollisuus! 
 
 
Gene Wolfe: Uuden auringon kirja 2: Sovinnontekijän kynsi 2014 (The Claw of the Conciliator 1981)

10.8.2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Viikon pikalaina on sula mahdottomuus! Kirjaniilo erehtyi jälleen pikalainaan ja no, kirja jäi kesken ja sakkoja tuli. Oih!

Mia Kankimäen kirja on omaelämäkerrallinen tarina vuorotteluvapaasta ja sen aikana tehdystä tutkimusprojektista. Kankimäki on intohimoinen Japanin harrastaja ja hän lähtee Kiotoon perehtymään japanilaisen naiskirjailijan elämään ja teokseen. Krjailija Sei Shonagonin teos on laadittu yli 1000 vuotta aikaisemmin ja Kankimäki onnistuu luomaan teoksessa kiehtovan ja onnistuneen ajallisen kehyksen.

Kankimäki on hyvä tarinankertoja, sillä stoori nappaa mukaansa ja kirjoittajan vaiheita japanilaiskirjailijan kintereillä janoaa lisää. Pidin erityisesti kirjan rakenteesta. Siinä on hienosti sekaisin päiväkirjamaisuus, fiktiivinen romaanikerronta ja tutkimustyön esittely. Hitsit vaan, että en tiedä ollenkaan miten Kankimäen tarina päättyy!

Mia Kankimäki 2013: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

PS. Seuraavaksi Teemestarin kirja!

8.8.2014

Lisa R. Jones: Inside Out

Lisa R. Jonesin Inside out -sarjan ensimmäistä osaa Ihosi alla mainostetaan kannen tekstillä " Mitä lukea Fifty shadesin jälkeen..". Samassa eroottisen kirjallisuuden genressä toki liikutaan, mutta Inside out kokonaisuudessaan on niiiiiin paljon huonompi.
 
 
Sarjan päähenkilö Sara Mcmillan saa käsiinsä tuntemattoman naisen vahvasti eroottissävyiset päiväkirjat. Nuori opettajar haluaa selvittää mitä naiselle on käynyt, minkä seurauksena hän päätyy tämän sijaiseksi taidegalleriaan. Galleriassa hän tapaa hurmaavan ja ailahtelevan taidemaalarin Chrisin, joka pistää Saran pasmat sekaisin. Tämän jälkeen seurataankin Saran ja Chrisin intohimoista suhdetta. Kuvioissa on myös Saran pomona toimiva komea ja pelottava Mark sekä päiväkirjojen kadonneen naisen mysteeri. Tekstiä tulee puudutukseen asti Saran ja Chrisin sänkypuuhista, jotka eivät tosin suurimmaksi osaksi tapahdu sängyssä. Näillä kahdella on käsittämätön yhteys, jonka he kummatkin tuntevat, heidän silmänsä lukkiutuvat toisiinsa jatkuvasti ja Sarahilla jomottaa jalkoväli pelkästä miehen katsomisesta. Samaa menoa koko sarja. Joskin kolmosessa päästään Pariisiin ja Chrisin menneisyydestä pulpahtaa uusia hahmoja.
 
Kirjoissa luvut jatkuvat edellisestä kohtauksesta, mikä on todella häiritsevää. Miksi jaotella teksti luvuilla jos siihen ei ole käytännössä mitään syytä. Sarjan lopettava epilogi on täydellinen pannukakku. Jos ei olisi jo aikaisemmin mennyt fiiliksiä, niin parilla viimeisellä sivulla viimeistään. Mielenkiintoisempaa olisi ollut jos Sara olisi rakastunut Markiin, tämä oli ainut henkilö, josta sain kiinni. Sarah ja Chris olivat epämääräisiä, Chrisin hahmon rikkonaisuus kuitattiin ailahtelevaisuudella. Chrisillä on myöskin hirvittäviä salaisuuksia, jotka eivät ole hirvittäviä ja kerrotaan jotenkin ohi mennen. Lisäksi tämä lupailee jatkuvasti kovia otteita, jotka kuitataan silkkipiiskalla. Huoh. Ei sytyttänyt. Tylsä. 
 
 
Lisa R. Jones: Inside Out (Ihosi alla, Sisälläni, Paljastus 2013)

2.8.2014

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Luinpahan saman tien perään Kvanttivarasta seuranneen Fraktaaliruhtinaan. Tunnen itseni typeräksi..Kvanttivaras tarkoitti toki Jean le Flambeuria, omatuntonsa ainakin joltain osin takaisin saanutta mestarivarasta, mutta entäs Fraktaaliruhtinas? Tarkoittaako se varasta, jolle jumalaksi kohonnut Pellegrini antaa vielä yhden mahdollisuuden, vai Matjek Cheniä, Lohikäärmeiden luojaa, joka on varkaan kohteena tämän viimeisellä keikallaan? Kertokaa viisaammat. Huomaan omassa lukutyylissäni ongelmia, luen liian vauhdikkaasti, unohdan mitä olen jo aikaisemmin lukenut ja putoan kärryiltä. Pitänee lukea kolmannen jälkeen sarja vielä uudestaan.



Fraktaaliruhtinas on parempi kuin sarjan aloitusosa. Jean le Flambeur jää tosin vieläkin hieman pimentoon, vaikka valehenkilöllisyydessään onkin osallisena tapahtumissa. Kakkosessa Jean ja Mieli matkaavat maapallolle. Suurimpaan rooliin tarinassa pääsee maan asukas Tawaddud, nuori nainen, josta kerrotaan tarinoita, hirviöiden huora. Maassa on kahdenlaisia asukkaita, sekä ihmisiä että jinnejä, jotka punotaan osaksi ihmistä. Jean joutuu tahtomattaan osaksi Tawadduddin elämää ja maan valtataisteluita. Lujaa mennään, varsinkin lopussa.

Kirjassa on taas runsaasti termistöä, kuten gogolikopio, kvanttiprosessitomografia, Hadamardin portti, dekoherenssi ja niin edelleen. Osa termeistä ja tarinaan kuuluvista ns. uudissanoista selitetään mainiosti, osa jää edelleen täydelliseen hämäryyteen. Siitä Blanka ei tykkää. Mutta Twaddud ja hänen tarinansa oli hyvä!


Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas 2013 (The Fractal Prince 2012)

31.7.2014

Asko Sahlberg: Herodes

Sahlbergin tiiiliskivi oli Finlandia-ehdokkaista ainut joka herätti mielenkiintoni. Viittaus Mika Waltariin pisti sukat sekaisin. Rooman valtakunta sekä Galilean ja Perean hallitsija Herodes ovat aihepiiri, josta voisi syntyä äärettömän viihdyttävää kirjallisuutta, mutta lopulta Herodes on pettymys. Alku on raskas, sivut kääntyvät hitaasti, mietin milloin tämä kirja oikein loppuu. Ystävä kertoi Herodeksen olleen ensimmäinen kirja, jonka hän melkein jätti kesken. Blankalla sama fiilis, paitsi ettei se ollut ensimmäinen. Paljastettakoon nyt että Johanna Sinisalon vaelluskirjan palautin keskeneräisenä kirjastoon.

Ystävä sanoi, että puolivälin jälkeen helpottaa, mutta ei. Tahkoamista se oli loppuun asti. Herodeksessa on kuitenkin aineksia. Ystäviä myrkytetään tämän valtaa pitävän ympäriltä, vaimo juonittelee omiaan, Rooman hullulla keisari Caligulalla on omat suunnitelmansa valtakuntaa varten. Herodes muistelee romaanissa elämäänsä syvällisesti. Hän pohtii tekojaan, hyviä ja pahoja sekä kohtaloaan hallitsijana. Yhtenä merkittävänä nauhana tarinassa on profeetta Johannes ja hänen elämänsä, joka on Herodes Antipaksen käsissä. Mielenkiintoinen aihe, jokseenkin tylsä tarinan kuljetus. Melkein harmittaa, etten innostunut tästä.





Asko Sahlberg: Herodes 2013

28.7.2014

Eila Pennanen: Kapakoitten maa

Alkukesä oli blogissa hipihiljainen, mutta nyt pukkaa päivityksiä! Tuntuu, että luettuakin tulee ihan eri tahdissa. Toki näin keskikesällä tarvitsee vähemmän unta, eli loogisestikin lukuaikaa jää enemmän?

Halusin lukea jotakin Eila Pennaselta, koska yhtenä päivänä mieleeni juolahti hänen suomennoksensa. Rehellisesti sanottuna en muista ollenkaan mitä Pennanen on suomentanut, mutta mielikuva erittäin hyvästä suomentajasta on vahva. En lähtenyt kuitenkaan etsimään suomennosta vaan kirjailijan omaa tuotantoa. Teosnimi on sillälailla raflaava, että se oli helppo napata mukaan.

Tarinakin on lähtökohtaisesti kiinnostava. Kirjan päähenkilö Maire Salmela on naimaton ja lapseton vaatetusliikkeen toimitusjohtaja, jonka elämää ja johtajuutta teos seurailee. Maire on tietoisesti valinnut bisnesnaisen elämän, joka sisältää miessuhteita, itsenäisen naisen arkea ja taistelua miesten maailmaa vastaan. Teos tarkastelee myös Mairen vastuunkantoa yrityksen työntekijöistä ja omista sukulaisista.

Lähes 40 vuotta vanha tarina on menettänyt ajassa paljon. Tarina on toisinaan vähän pitkästyttävä ja kaipaamani naisjohtajuuden pohdinta jäi kovin pintapuoliseksi. Haluan kuitenkin ajatella, että vuonna 1977 kirja itsellisen naisen elämästä ja naisjohtajuudesta on ollut ajan hermolla.

Eila Pennanen 1977: Kapakoitten maa. 

PS. Sietämätön kirjoitusasu, haluaisin vääntää tuon muotoon Kapakoiden maa. Ugh, olen puhunut.

26.7.2014

Enni Mustonen: Yllätysperintö



Enni Mustosen nimi on tuttu kirjaston romantiikkaosastolta. Hän on tuottelias kirjailija, joka on julkaissut vuodesta 1984 lähtien kirjan tai kaksi vuodessa. Siltikin minä, romantiikan rakastaja luin Mustosta ensimmäisen kerran vasta nyt!

Yllätysperintö ei itse asiassa ole hullumpi. Mustosella on tässä sellainen realistinen ote. Ei siis mitään chic-litiä, johon romantiikka nykyään liitetään. Kirjassa tutustutaan Annaan, joka saa yllättäen lapsuudenkotinsa lypsykarjan hoitoonsa. Sen verran tarkkaan ja samalla arkisesti lypsämisestä ja lehmien poikimisesta kirjassa kerrotaan, että luulen Mustosen itsensäkin kentien olleen joskus samanlaisessa tilanteessa. Tai ehkäpä hänellä on hyvä lähde ja oikolukija. Ei tarinassa pelkkiin lehmiin tutustuta, vaikka voi toki niihinkin rakastua. Kuvioissa on pari vanhastaan tuttua miestä, joiden kanssa syntyy sitten sitä teerenpeliä. Arkista tavallista elämää, mukavaa helppoa luettavaa.


Enni Mustonen: Yllätysperintö 2003

24.7.2014

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Kun kirja osuu näköpiiriin tarpeeksi monta kertaa on se luettava.
Näin kävi Kvanttivarkaallekin. Yleensä
olen vieroksunut skifiä, joka keskittyy teknologiaan ja vältellyt Rajaniemeä.  No, Kvanttivaras kulkee sellasissa sfääreissä, että Rouva Blankalta jää isosti ymmärtämättä. Silti sinnittelin loppuun ja pidin lukemastani.

Kirjailiija Hannu Rajaniemi kirjoittaa englanniksi ja on opinnoissaan vihkiytynyt matemaattisen fysiikkaan ja säieteoriaan (?) Sen huomaa. Maailmaa sellaisena jona me sen tunnemme ei enää ole. Elämä perustuu kummallisiin avaruusteknologioihin, joista tällaisen höpsöromantikon on aivan liian vaikea lähteä kertomaan.

Enemmän olisin halunnut tutustua Jean Le Flambeuriin, tuohon mestarivarkaaseen, joka on kerran ollut jumalana jumalien rinnalla, mutta joka on saanut peräänsä paljon vihamiehiä. Varas ei kuitenkaan muista menneisyyttään eikä hahmo saa tarpeeksi tilaa. Mutta hei, luvassa on jatko-osia, joten toivon tutustuvani häneen lisää. Varkaan lisäksi tarinassa  tutustutaan naiseen nimeltä Mieli, joka pelastaa Varkaan dilemmavankilasta sekä hänen alukseensa Perhoseen, joka sekin on elävä. Vapauden hintana Varkaalla on viimeinen keikka Marsissa Oubliette-nimisessä kaupungissa. Oublietten kadut vaihtavat paikkaa ja ihmisillä on kummallinen tapa kommunikoida. Oubliettessa Varas yrittää päästä perille menneisyydestään.

Pidin Jean Le Flambeurista, mutta sisältö keskittyy liikaa teknologiatermistöön. Kirja on saanut Tähtivaeltajapalkinnon vuonna 2012.


Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras 2011 (The Quantium Thief 2010)

Paul Auster: Mies pimeässä

Kirjaniilo toistaa itseään! Mies pimeässä on kuluvan vuoden neljäs Paul Auster, enkä näe tälle loppua. Paitsi sen väistämättömän, mutta siihen, eli koko tuotannon läpikäymiseen on vielä monta monta kirjaa luettavana (helpotus!).

Tällä kertaa luettavana oli kaksi teosta, tuo nimiteos Mies pimeässä ja lyhyempi Matkoja kirjoittajankammiossa. Jälkimmäinen jäi mielestäni hieman kesken, mutta nimiteos on kiehtova. Päähenkilönä on jälleen kerran kirjoittava henkilö, tällä kertaa kirjallisuuskriitikko August Brill. Hän toipuu vakavasta onnettomuudesta ja viettää aikansa neljän seinän sisällä unettomana ja kivuissa ja tarinoita kuvitellen. Kirjan toinen päähenkilö on yhden kuvitellun tarinan päähenkilö, jonka tarina etenee kun August Brill kuvittelee tarinaa etenepäin. Pysyitkö kärryillä? Tarina käsittelee Amerikassa käynnistynyttä sisällissotaa, jota operoi eräs tietty kirjallisuuskriitikko ja jonka lopullisena tavoitteena on tuhota tuo samainen kriitikko...

Tapa sepitellä tarinoita on Brillille tapa irtautua omista huolista ja kalvavista ajatuksista, jotka muuten seuraisivat miestä kaikkialle. Samassa talossa valvoo ja huokailee myös Brillin tytär ja tyttärentytär, levottomia ja kipuilevia ihmisiä kaikki. Omista ajatuksistaan Brill ei kuitenkaan pääse eroon, edes sotakuvitelmilla. Vanhenevan miehen ajatusten ja kokemusten läpikäynti onkin kirjan toinen juonilinja.

Kiehtovaa Austeria, jälleen kerran. Aion jatkaa hyväksi havaitulla tiellä.

Paul Auster 2008: Mies pimeässä ja 2006: Matkoja kirjoittajankammiossa.

19.7.2014

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kiduttajan varjo on ensimmäinen osa Gene Wolfen 1980-luvun alussa kirjoittamasta tieteiskirjasarjasta Uuden auringon kirja. Kaksi ensimmäistä osaa on vastikään suomennettu. Ensimmäinen osa sai vuonna 2013 Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaana tieteiskirjana. Miksi suomennos kesti näin kauan? Sitä sopinee kysyä Gummerukselta, joka sarjaa julkaisee. Kyseessä on nimittäin todellakin laatuskifiä. Helsingin sanomien kirja-arvostelua lainaten "raivoisan omaperäinen teos", allekirjoitan tämän lausahduksen totaalisesti.
 
 
Kiduttajan varjo alkaa hieman tylsästi. Ihan en saa kiinni missä mennään, missä ollaan ja millainen vallitseva yhteiskunta on. Mutta se ei ole tarkoituskaan. Tarina paljasta olemustaan hippusen kerrallaan Severianin, tuon nuoren kiduttajan kertomusta luettaessa. Kaikki alkaa linnoituksesta, jossa kiduttajien kilta harjoittaa pitkää perinnettään. Severian kuvailee opinahjonsa toimintaa kliinisesti, mutta osoittaa kuitenkin ei sallittua myötätuntoa eräälle erityiselle vangille, jonka seurauksena hänen matkansa alkaa. Oma mielenkiintoni heräsi oikeastaan tässä vaiheessa ja ymmärsin lukevani jotain, jonka pohjana olevaa luomisen kykyä, mielikuvitusta ja inspiraatioita ihailen kovasti.
 
Severian kohtaa matkallaan ihmisiä ja sattumuksia ja toki hänen sytinen viittansa herättää huomioita, missä hän ikinä kulkeekaan. Ihmeellisin kaikesta on luonnontieteellinen puutarha, tuo omituinen paikka, joka vetää puoleensa niin ettei sieltä tahdo enää poistua. Kummallinen on myös tunnelma koko kirjassa. Epätodellinen.. selittämätön. Hiipuva aurinko... Vodalus... Autarkki... Lue!!

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo - Uuden auringon kirja I 2012 (Alkuteos The shadow of the torturer 1980)

17.7.2014

Kerstin Gier: Safiirinsini

Katsopas ohhoh. Lainasin sarjan kakkosenkin. Mikäs tässä oli nyt sellaista että jatkoin tarinan lukemista? Ehkäpä se, että päähenkilöt Gwendolyn ja Gideon eivät aivan heti rakastu ja päädy yhteen vaan jännitystä pidetään yllä. Tottakai kipinöitä lentelee seikkailun ohessa, mutta Gwendolyn sentään säilyttää hippusen ylpeyttään. Monissa romanttisissa trilogioissa ensimmäisen kirjan lopussa mennään yhteen, toisessa kriisiydytään ja erotaan ja kolmannessa palataan takaisin yhteen. Tuttu kuvio vai mitä?


Gwendolyn on edelleen hupsu ja hauska eikä lainkaan mikään vässykkä. Hyvä! Ajassa matkustelu on hauskaa, vaikkakaan historiaan ei sen suuremmin sukelleta. Mitä nyt vaatteita vaihdetaan ajanmukaiseksi. Gwendolyn näkee edelleen aaveita ja saa kaverikseen hassun demoniotuksen, josta on yllättävää hyötyä. Kirjassa on huumoria, rakkaus ei ole kuolemanvakavaa vaan nuorten ihanaa ihastumista ja mysteeri, joka olisi kiva saada selville. Kiva ja kevyt.


Kerstin Gier: Safiirinsini 2013 (Alkuteos Saphirblau 2010)

16.7.2014

Alice Hoffman: The Museum of Extraordinary Things

Alice Hoffmanin teos lähti mukaan kirjaston uutuuskärrystä. Ajattelin, että tässä voisi olla jotakin samaa kuin Kirjaniilon ja Blankan ylistämässä, vuoden 2013 kirjaksi yltäneessä Yösirkuksessa.

Hoffman on kirjoittanut hurjan määrän kirjallisuutta ja on melkein ihme, etteivät esimerkiksi kirjailijan young adult teokset ole vielä nousseet tähän blogiin.. Ihme siksi, että Hoffman yhdistää teoksissaan romantiikkaa ja fantasiaa. Onko Rouva Blanka tutustunut kirjailijaan?

Mistä teoksen museossa siis on kyse? Kummallisuuksien museota ylläpitää entinen taikuri ja hänen tyttärensä Coralie. Museossa on mm. suden näköinen mies, perhostyttö, lihava nainen ja muita kummajais-sirkusten enemmän ja vähemmän perinteisiä hahmoja. Paikkana on New Yorkin Brooklyn (Kirjaniilon New York putki kunhan jatkuu!) ja kasvaessaan aikuiseksi myös Coraliesta tulee yksi museon otuksista, merenneito.


Mutta koska mikään ei ole ikuista, eikä varsinkaan omituisten museo-otusten elämä, niin kummajaisbisnes murenee pala palalta ja salaisuus salaisuudelta. Moraalittoman ja ihmisarvoa alentavan museon tarinan puhkaisee miekallaan luonnollisesti sankarimies, joten rakkaustarinakin on - ja oikein onnistunutkin.

Se mistä eniten kirjassa pidin oli aivan erityislaatuinen aikalaiskuvaus. Kirja sijoittuu 1900-luvun alkuun, jolloin New York oli rikollisuuuden, saastan ja teollisuuden ja työläisten kaupunki. Muuten tämä ei suurta muistijälkeä jättänyt, eikä yltänyt lähellekään Yösirkusta.

Alice Hoffman 2014: The Museum of Extraordinary Things

11.6.2014

Anja Snellman: Ivana B.

Ostin eurolla kirjaston poistomyynnistä Anja Snellmanin vuonna 2012 ilmestyneen Ivana B:n. Pakko tunnustaa, että tämä ei ole ilmestyessään jättänyt mitään muistijälkiä, vaikka muu Snellmanin tuotanto onkin tullut kahlattua. Ja kahlaamiseksi meni tämäkin, luin kirjan kahdessa illassa. Mitäs siitä voi päätellä? No ainakin sen, että teksti on sujuvaa ja kirjalla on hyvä tempo.

Tarina on hauska! Teos koostuu erään naiskirjailijan kirjeistä terapeutti Parantaiselle. Kirjailija kaipaa terapeuttia, koska häntä kiusaa ja suorastaan piinaa nuori ja näppärä kirjailija. Tai Ivana B. on kai multitaiteilija, siis bloggaaja, kolumnisti ja kaikin tavoin menestynyt ja mediatyrkyttämisen taidon osaava nainen. Ivana B. pilkkaa kirjallisuuden vanhoja partoja: he eivät osaa esiintyä ja myydä tuotettaan. He ovat rumia ja köyhiä ja epäseksikkäitä, toisin kuin Ivana B. itse.

Mutta miten kirjailija ottaa murskaavan kritiikin vastaan? Sortuuko itsetunto, tyrehtyykö runosuoni, ratsastaako apuun botox vai jokin ihan muu? Se selviää lukemalla.

Siis: Oivaltavaa kritiikkiä mediajulkisuudesta ja jonkinlainen kauhuskenaario tulevasta? Ja silti: Ei jättänyt ihmeempiä muistijälkiä lukemisen jälkeenkään. Snellmanilta on muuten tulossa runokirja elokuussa. Kirjailijan runot on Kirjaniilolta kahlaamatta, tunnustan! Niin ja viime vuodelta Pääoma. Että onhan tässä vielä kirimistä!

Anja Snellman 2012: Ivana B.

8.6.2014

Meg Wolitzer: The Interestings

Kirjaniilo jatkaa New Yorkiin sijoittuvien kirjojen sarjaa. Ihan tahatonta toimintaa, mutta mikäs siinä! Meg Wolitzerin kirja tarttui lomamatkalla mukaan ja oikeastaan siksi, että olen hieman viehättänyt kirjoista, joissa tarkastellaan millaisiksi aikuisiksi nuoret ystävykset kasvavat ja kehittyvät. Siis sellaisesta "meistä tuli muurareita" -tematiikasta, he hee.


The Interestings kertoo joukosta ystäviä, joiden yhteinen tarina alkaa taidepainotteiselta kesäleiriltä ja jatkuu pitkälle aikuisuuteen. Luonnollisesti joku jää porukan ulkopuolelle, joku joutuu pahoille teille, yksi menestyy ja rikastuu, toinen pettyy, joku kuolee, joku katoaa ja kaikki saavat kaikesta huolimatta pikkaisen rakastaa. Hyvin elämänmakuinen kirja ja kokonaisuus on rakennettu hyvin, jollei mainiosti. Pidin paljonkin ja juuri siksi, että nämä tällaiset tarinat osuvat ja uppoavat Kirjaniilon lukumakuun.

Yksi juttu vielä. Kirjan päähenkilö ja tapahtumien tallentaja on ystäväporukasta se henkilö, jota menestys ei oikein saavuta ja jolla on vaikeuksia löytää paikkansa maailmasta. Tämä tuo tarinaan ja ihmissuhteisiin syvyyttä. Ja todellisuuden tuntua!

Kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta voisin hyvinkin jatkaa hänen teostensa lukemista. Kirjastossa tuntuu olevan vain yksi 80-luvun kirja.. Noh, katsotaan milloin Wolitzeria tulee taas vastaan. 

Meg Wolitzer 2013: The Interestings.

18.5.2014

Paul Auster: Oraakkeliyö

Taas mennään Paul Austerin kyydissä! Kirjaniilon Auster-hurahduksessa hienoa on se, että lukemattomia kirjoja on vielä niin monta! Haluaisin erityisesti lukea New York -trilogian, mutta niin näköjään muutkin, koska kirjastosta ei ikinä löydy ensimmäistä osaa tai koko pakettia. Pitää varmaan lähteä hakemaan setti ihan paikan päältä.


Oraakkeliyön päähenkilö on jälleen kirjailija, joka kertoo yhdestä vaiheesta elämässään kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tuo vaihe alkaa, kun kirjailija Sidney Orr toipuu onnettomuudesta ja aloittaa monet arkiset toimet uudestaan, myös kirjoittamisen. Se sujuukin hyvin, kiitos erikoisesta kirjakaupasta löytyneen portugalilaisen muistivihon... "Taikavihko" ikään kuin pakottaa Sidneyn kirjoittamaan tarinan, jonka vaiheet liippaavat kovin läheltä kirjailijan omaa elämää. Mutta mikä on totuus ja miltä se näyttää 20 vuoden jälkeen?

Jälleen tarina, jossa kuvittelu taipuu mutkalle ja vie välillä niin lukijan kuin kirjoittajankin umpikujaan. Kiehtovaa! Auster kenties toistaa itseään ja kierrättää samoja teemoja, mutta homma toimii. Viime vuonna ilmestynyt omaelämänkerrallinen teos Report From the Interior on kirjailijan omien sanojen mukaan järjestyksessään viides. Minkäs sille mahtaa, jos on niin kiehtova elämä ja mieletön mielikuvitus, ettei tarinoiden tuloa voi estää. Lisää, kiitos!

Austerista kirjoittaessa ei voi olla mainitsematta, että Hustvedtin Blazing World etenee, mutta edelleen takkuisesti. Liian vaikea kirja? Mitäh?

Paul Auster 2004: Oraakkeliyö (Oracle Night). 

17.5.2014

Jo Nesbø: Lumiukko

Perheen äiti katoaa. Ainut johtolanka on pihalle ilmestynyt lumiukko, jolla on äidin huivi kaulassaan. Vastaavanlaisia murhia löytyy lisää ja Oslon poliisin Harry Hole on varma, että kyseessä on sarjamurhaaja. Harry saa avukseen Katrine Brattin, joka on hyvä lisä henkilökaartiin. Johtolankoja on joka suuntaan ja juoni on todella kimurantti. Sen lisäksi tarina on pelottava, raaka ja inhottava. Aivan erilainen kuin edellinen, josta niin pidin. Ällöttävin Hole tähän mennessä, tökkii tarttua seuraavaan.


Jo Nesbø: Lumiukko 2008
(Alkuteos: Snømannen 2007)

16.5.2014

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Galtbystä länteen osui ja upposi. Pidin Leena Parkkisen esikoisteoksesta kovasti ja tämä seuraava aiheutti kirjaston varausjonossa jo pientä polttelua. Asetelmakin on tosi mieluinen, saaristolaismeininki uppoaa Kirjaniiloon kuin mato koukkuun. Miksi? No ainakin siksi, että aika usein saaristo kuvataan maailmasta erillisenä, hyvin omalakisena ja mystisenäkin paikkana.


Tässä teoksessa pääosassa on yli kahdeksankymppinen Karen. Hän on kotoisin Korppoosta länteen sijaitsevalta Fetknoppenin saarelta. Saari on juuri sellainen kuin pitää: sillä on salaisuus! Fetknoppenilla tapahtuu murha ja syyllinen löytyy Karenin perheestä. Se mitä todella tapahtui, käydään läpi kun Karen palaa 60 vuotta murhan jälkeen kotisaarelleen. Osa menneisyydestä kaivautuu esiin takaumien lautta ja osa Karenin pikku-apulaisen avustamana.

Pikku-apulainen tuo tarinaan oman sivujuonteena, mutta pääosassa on Karenin ja hänen veljensä suhde. Fetknoppenin saari on siskon ja veljen suhteessa kuin kolmas osapuoli tai ainakin kaikki tapahtumat toisiinsa liimaava elementti.

Kiehtova, jännittävä, koukuttava ja kaikin puolin sujuvasti soljuva lukukirja. Ei ole Parkkiselle ainakaan häpeäksi, että mieleen tulee aika vahvasti Ulla-Lena Lundberg. Jonka saaristokirjat ovat timanttia!

Leena Parkkinen 2013: Galtbystä länteen.

15.5.2014

Stefan Spjut: Staalo

Miksi kirjaa kirjaa mainostetaan Karl -Taisteluni- tyypin kommentilla? Kirja kiinnitti huomioni ilman hänen sanomisiaankin. Todella komea kansi, mustavalkoisuus toimii ja kirjan nimi yksinkertaisesti veti puoleensa.

Staalo alkaa pienen pojan katoamisella. Äiti väittää jättiläisen vieneen lapsen. Pohjois- Ruotsissa Susso Myren tutkii ja julkaiseen blogissaan havaintoja yliluonnollisiksi uskotuista olennoista, kuten peikoista.  Vuosien takainen pojan katoaminen nousee uudestaan esille Susson kuullessa karvaisesta oliosta, joka on nähty vaanimassa talossa leikkivää lasta. Tässä alkua erikoiselle, todellakin peikoista kertovalle jännitysnäytelmälle...


Staalo hämmensi ja kiehtoi. Se paljasti pikkuhiljaa itsestään ja päästi mysteerin sisään. Tarina oli välillä niin kummallinen, että juonta piti selostaa vieruskaverille ääneen. Rouva Blanka piti erityisesti siitä, että yliluonnollinen kudotaan osaksi  tavallista maailmaa, eikä luoda erikseen kokonaisia fantasiamaailmoja. En kerrokaan tästä enempää, lukekaa itse!


Stefan Spjut: Staalo 2013 (Alkuteos Stallo, 2012)

11.5.2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Auringon ydin on laatukamaa. Mistä se tietää? No ainakin siitä, että iltaisin oli ihan pakko päästä kotiin ja lukemaan. Epäilemättä tuttu tunne kaikille kirjaniiloille!

Alunperin kuvittelin, että tämä on se mehiläisten katoamisesta kertova kirja, josta Blankakin taannoin kirjoitti. Mutta Auringon ydin ei kerro mehiläisistä vaan chileistä. Tai oikeastaan Suomesta aikana, jolloin kaikki huumausaineet on kitketty yhteiskunnasta ja parhaimmat laittomat fiksit saa chilistä. Ja aikana, jolloin naisten osa on palvella miestä ja toimia koriste-esineenä. Huh.

Tarinan kertoo Vera ja Veran ystävä Jare. Vera ei sovi naisille tarkoitettuun muottiin, mutta valtion valvovan ja kontrolloivan silmän alla asia on pidettävä salassa. Moni muukin salailtava asia osuu Veran elämäntehtäväksi ja sankarimainen Jare auttaa. Kirjassa on monta tasoa ja itse tykkäsin ihan jokaisesta. On Veran ja hänen siskonsa historia, on yhteiskunnallinen taso, jossa esittäytyy vähän erilainen Suomi, on feministinen taso ja vielä huumausaineksi luokiteltavan chilin taso. Neroutta!

Kirjaniilo on kirjahuumassa, pidän erityisesti näistä tällaisista kuvitelluista todellisuuksista. Oma ajatteluni ei taivu kovin suurelle mutkalle, siksi pidänkin siitä kun lahjakas kirjailija pakottaa aivoni uusille tasoille. Se mikä tuntuu epätodelta, muuttuu taitavan kirjailijan käsissä todeksi.

Olen tosi iloinen siitä, että meillä on Suomessa Sinisalon kaltaisia kirjailijoita. Laatukamaa, sanoinko jo? Ja seuraavaksi sitten metsästämään niitä mehiläisiä!

Johanna Sinisalo 2013: Auringon ydin.

1.5.2014

Kristiina Vuori: Siipirikko

Olinkin odotellu tätä pitkään Näkijän tyttären jälkeen. KristiinaVuorta on pidetty Kaari Utrion manttelin perijänä ja myönnettävä on, että molemmista kirjoista löysin paljon tuttua. Historialliset romaanit, joissa pääjujuna on romantiikka on vaan niin mun juttu.

Siipirikon päähenkilönä on orjaksi ryöstetty Selja, joka ei tyydy kohtaloonsa, mutta niin kuin elämässä (ja kirjoissa) aina, virta vie sattumanvaraiseen suuntaan. Selja kohtaa ritari Aijon, jonka tekemiset ohjaavat nuoren naisen elämää. Virta ei kuitenkaan näytä saattavan heitä yhteen. Aikakausi, jolle romaani sijoittuu on 1300-luvun alkupuolisko, epilogi sijoittuu vuoteen 1323 Pähkinäsaaren rauhaan. Ainut vuosiluku historian tunneilta, mikä on todella jäänyt mieleen. Siipirikko muuten viittaa kotkaan, joka kulkee Seljan mukana. Lintujen kasvattaminen ja myyminen oli tuolloin arvokasta touhua. Teksti on sujuvuaa ja nopealukuista. Joissain kohtia kohtaukset vaihtuivat yllättäen, kappaleen vaihto ei toiminut.

Utrion keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissa ritari pelastaa neidot aina viime hetkellä, mutta Vuori on traagisempi ja tavallaan realistisempi siinä suhteessa. Historian kuvaus on Utriolla paljon laajempaa ja yksityiskohtaisempaa. Vuori tyytyyy kuvaamaan hahmojaan sen aikaisemmassa maailmassa, mutta esim. valtasuhteisiin mennään lähinnä päähenkilöiden pohtimusten kautta. Tsorry, en voi olla vertaamatta

Miellyin Siipirikkoon kovin. Selja ei ole täydellinen ja viaton vaan inhimillinen ja aika itsekäskin. Aijo oli Rouva Blankan silmissä aivan kuten Sleepy Hollow-sarjan Ichabod Crane. Heppu on tosin 1800-luvulta...


Kristiina Vuori: Siipirikko 2013

29.4.2014

Jo Nesbø: Pelastaja

Mies ammutaan pelastusarmeijan taphtumassa. Murhaa käy selvittämään legendaarinen Harry Hole, Oslon poliisilaitoksen nerokkain ja samalla hankalin tutkija. Kinkkinen on tämäkin tapaus, sillä ampujan ainut tuntomerkki on punainen huivi, eikä hänen kasvojaan kyetä tunnistamaan. Kaiken lisäksi kyseessä on palkkamurha, eli ampujan lisäksi on löydettävä kytkökset murhan tilaajaan. Hole tonkii Pelastuarmeijan toimintaa ja sen jäsenien välisiä suhteita. Jotenkin kaikkeen liittyy vuosien tapainen raiskaus Pelastusarmeijan kesäpaikassa. Lukijaa johdetaan taas nimettömillä henkilöillä ja ajasta irti olevilla tapahtumilla suuntaan jos toiseen. Lukijoille esitellään uusi poliisipäällikö sympaattisen, mutta väsyneen pomon Bjarne Møllerin siirryttyä eläkkeelle. Mietin millainenkohan rooli uudella päälliköllä tulee olemaan tulevissa kirjoissa..
 
Mielestäni Pelastaja on paras Hole tähän asti. Palkkamurhaajallakin on kirjassa oma roolinsa ja lukijan myötätunto kääntyy tämän puolelle. 
 
 
 
Jo Nesbø: Pelastaja 2007 (Alkuteos Frelseren 2005)

23.4.2014

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimman Ruutukymppi on jatkoa vuonna 2011 ilmestyneelle Raksalle. Raksan kohdilla pohdiskelin viha-rakkaussuhdettani Vimman kirjoitustyyliin, mutta koska viha on niin raskas taakka kantaa, niin... No tiedättehän, paljon kivempaa on vaan rakastaa!

Raksamies/projektipäällikkö Samin tarina saa jatkoa ja Sami eksyy kesäksi tv-tuotannon pariin. Irtiotto Remontti Reiskana siis. Tarina sisältää jälleen aimo annoksen korjausrakentamisen hienouksia ja muuta raksadataa ja se on kieltämättä kiehtova maailma. Juonessa on myös aimo annos tissejä ja muuta sinkkumiehen aineistoa. Kokonaisuus on viihdyttävä ja vauhdikas, Ruutukymppi on lähes ahmimiskirja.

Eniten pidän oivaltavasta ja koomillisesta otteesta nykypäivään; kirjassa juodaan erikois-erikoiskahveja, suunnitellaan downshiftaamista Panamassa, kasvatetaan kalapuikkoviiksiä ja sisustetaan limehedelmillä. Siis naureskellaan 2010-luvun hupsutuksille! Television remonttiohjelmistakin saa jotain uutta irti, kun kirja pureutuu nimenomaan kulisseihin ja niihin kameraotosten ulkopuolella tapahtuviin hetkiin.

Ruutukympin voi lukea toki itsenäisenä teoksena, mutta eniten irti saa jos Raksa on jo tuttu. Kolmattakin osaa lupaillaan. Nyt jäin vaan miettimään, että mihin tuo teosnimi viittaa...

Tuomas Vimma 2013: Ruutukymppi. 

21.4.2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaara

Kirjaniilo ihan hämmästyi, kun kirjaston uutuuskärryssä keikkui Riikka Pulkkisen uusin. Eihän tuota Iiris Lempivaaraa voinut kirjastoon jättää, varsinkin kun Siri Hustvedtin Blazing World etenee niin tahmeasti. Pari kevennyskirjaa tulee tarpeeseen. 

Rouva Blankan kanssa yhdessä pohdittiinkin, että Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on aika yllättävä veto Pulkkiselta. Sellainen välikirja ennen seuraavaa täysosumaa (kai se tulee?). Ja hyvin viihdyttävä välikirja onkin! Ja hei, monenko naistenlehtinovellistin tarinat julkaistaan kirjana?


Iiris Lempivaara on vastaeronnut nykynainen. Siis sellainen itsensä huonosti tunteva, mutta täysin minä-maailman ympärillä pyörivä nuori korkeakoulutettu aikuinen. Näitä tyyppejä pyörii nykykirjallisuudessa uuvuttavan paljon, mutta naistenlehtien kontekstissa Iiris on juuri oikeanlainen tyyppi. Iiris siis etsii itseään ja rakkautta eron jälkeisessä todellisuudessa. Toinen löytyy, löytyykö molemmat?

Viihdyttävä, kevyt, välillä myös oivaltava ja hauska. Puhdasta chick-littiä. Ja ihan oikeanlainen kevennyskirja vähän raskassoutuiselle Hustvedtille. Paljastetaan nyt vielä, että toinen kevennyskirja on hartaasti odotettu Tuomas Vimman Ruutukymppi. Kirjaniilo <3 Tuomas Vimma.

Pulkkista on muuten luettu tässä blogissa ennenkin.

Riikka Pulkkinen 2014: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.

17.4.2014

Keitäs ne on ne Blanka ja Niilo?

Pitkän lukuvapaan kunniaksi Rouva Blanka ja Neiti Niilo esittäytyvät vastaamalla toistensa esittämiin kysymyksiin. Ohessa myös ns. suoraan pakasta otetut kuvat juuri nyt luvussa olevista kirjoista. Niistä lisää myöhemmin!

Niilo kysyy, Blanka vastaa:

Missä ja miten tyypillisesti luet?
Tyypillisesti illalla sängyssä. Painavan kirjan kanssa makuuasento on tosin erihankala. Todella vetävän kirjan ollessa kyseessä luen ihan joka paikassa. Myönnän, jopa vessassa.

Minkälaisiin kirjallisuuden henkilöhahmoihin samaistut?
Hmm. Hmm. Viimeksi taisin kokea samaistumista Jennifer Weinerin Hyvä sängyssä -romaanin päähenkilöön. Bridget Jones -tyyppeihin ehdottomasti, niihin, joilla hommat ei mene niin sanotusti putkeen. Itsenäisiin naisiin. Bridesmaids  -elokuvassa samaistuin vahvasti Anniehin. En tiedä, epäonnistuuko multa aina kaikki??

Kenen runoja luit viimeksi ja missä yhteydessä?
Kääks mikä kysymys. Nyt pitää ihan toden teolla miettiä. Todennäköisesti olen lukenut lasten runoja, Kirsi Kunnasta ehkä...hän on kyllä hauska.

Mikä kirjahyllysi teosnimi miehesi mielestä kuvaa luonnettasi parhaiten? - entä omasta mielestäsi?
Aargh, voin heti kertoa, että mies ahdistuu tällaisista kysymyksistä, mutta minä NAUTIN! Raukka pelkää vastaavansa väärin (ja niinhän se menee...liian rehellinen kaveri). No, hetkisen jälkeen voin kertoa olleeni täysin väärässä, mieshän ryhtyi heti toimeen ja valitsikin vielä kauniisti teosnimen Uniin piirretty polku. Itse valitsin Ja aurinko nousee -nimen.

  

Blanka kysyy, Niilo vastaa:

Dragon Lancen Raistlin-velho tunkeutui aikoinaan vallan uniini. Oletko itse koskaan ollut rakastunut kirjan hahmoon?
Pitkiin aikoihin en. Miksiköhän niin. Mutta taisin pikkasen aikoinaan ihastua Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kirjan Henryyn. Tämän hahmon muistan myös siksi että olen lukenut ko. kirjan pirun monta kertaa, mikä taasen voi johtua siitä, että Henry on niin kiehtova.
 
Kirjan henkilöt saavat mielikuvissa usein todellisen ihmisen ulkonäön. Jostain syystä Riikka Pulkkisen Raja:ssa miesopettaja näytti ihan Jyrki Kataiselta. Onko mielikuvitus tehnyt sinulle tällaisia hassua temppuja?
Muistan hyvin tämän Rouva Blankan mielleyhtymän. Aika usein kirjojen hahmoista syntyy myös ulkoinen kuva, mutta mitään mieleenpainuvaa tai traumaattista (he hee) kokemusta ei ole jäänyt mieleen. Joskus kirjan hahmo näyttää omassa päässäni teoksen kirjailijalta. Hmm..
 
Tunnetko sielun sisaruutta ihmisten kanssa, jotka pitävät samoista kirjoista ja kirjailijoista kuin sinä?
Kyllä ehdottomasti! Osittain siksi, että oikeasti hyviä kirjailijoita on niin vähän. Siis omasta mielestäni hyviä, jolloin on mahtavaa löytää ihminen jolla on sama maku. Samanmakuiset voivat myös vinkata uusia kirjailijatuttavuuksia, joita aina etsin. Mutta koska emme elä täydellisessä maailmassa, niin kirjallisuudesta tulee puhuttua ihmisten kanssa aika harvoin ja vielä harvemmin löytyy niitä samanmielisiä lukijoita. Oih!
 
Valitse yksi Rouva Blankan lukemista kirjoista, johon voisit hänen bloggauksensa perustella tutustua! Surprise me :)
Aika montakin kotimaista kirjailijaa on tullut Blankan postauksissa vastaan. Se Teemestarin kirja on keikkunut listalla pitkään. Morgensternin Yösirkus teki todella ison vaikutuksen, eli siis suurella mielenkiinnolla aina luen mitä olet lukenut!
 
Kirjallisuusgenre, jota välttelet, miksi?
Välttelen sotakirjallisuutta, näytelmiä, suurinta osaa dekkareista ja hömpästä, liiallista realismia.. Elämänkertojakaan en pahemmin lue. Siis tämä välteltävien lista on pidempi kuin kelpuutettavien lista! Pitäisi käydä enemmän omalla epämukavuusalueella ja varsinkin dekkareista usein tykkään, vaikken osaa niitä kirjastosta mukaani ottaa. Mutta ihan jos tosissaan vastaan, niin näytelmiä en vaan pysty lukemaan.
 
Totesin juuri itsekseni että luopuisin mielummin laulamisesta kuin lukemisesta. Onko Niilosella jokin asia mikä ylittäisi kirjojen mahdin?
Lukeminen on Niilosen lempiharrastus. En tiedä uskallanko sanoa ääneen, että luopuisin mielummin matkustamisesta kuin lukemisesta. Huh.

9.4.2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kirjaniilo touhotti Pasi Ilmari Jääskeläisen uusimmasta jo viime vuoden toukokuussa. Huh, miksi ihmeessä luin tämän nyt vasta? Ehkä siksi, että hyvän kanssa ei ole kiire.

Sielut kulkevat sateessa oli juuri sitä mitä odotin ja hittovie, nyt pitää taas odottaa seuraavat pari vuotta, että Pasia saa lisää. < oh hoh! :) Erityisesti pidän siitä miten Jääskeläisen kuvittelu taipuu mutkalle ja siitä mutkasta syntyy uskottava ja koskettava tarina. 


Tarina kertoo sairaanhoitajasta, joka siirtyy työskentelemään uskonnolliselle hoitofirmalle. Firmalla on melko poikkeavia työskentelytapoja ja hoitsumme Judit päätyy tunnetun ateistin ja hänen taustaryhmänsä käsiin. Judit joutuu myös teosniemen mukaisten sateessa kulkevien sielujen käsiin. Ja sitten käydäänkin jo maailmojen sotaa, mihin liittyy uskisten ja ateistien lisäksi yksi kuolemansairas kummipoika, paavi, Jumala, taivas, kirjavampyyri(!) ja lapsuuden leikit.

Millaiselle mutkalle teoksen maailma sitten kääntyy? Kirjassa esitellään scifin ja fantasian aineksista ammentava maailma, mikä ei tässä todellisuudessa järjellä ajateltuna ole mahdollinen. Mutta kirjan maailmassa se muuttuu todelliseksi ja tarina hyvinkin uskottavaksi ja eipä siitä sen enempää ettei tule spoilattua. Todellisen maailman luominen epätodellisista aineksista on hyvän kirjailijan merkki. Jääskeläinen on ehdottomasti yksi kiinnostavimpia kotimaisia kirjailijoita. En malta odottaa seuraavaa avausta.

Onko Rouva Blanka jo lukenut Jääskeläistä? 

Pasi Ilmari Jääskeläinen 2013: Sielut kulkevat sateessa.

Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa

Kirjan nimi oli jotenkin kutkuttava, ja kansikin. Vampyyreissa vetoo jokin .. eläimellisyys, himo, vaaran tunne. Ajatelkaa kuusi-vuotiaana tuli vängättyä isältä, että saisin katsoa Christopher Leen Draculan, minkä seurauksena sain hillittömän vampyyrikammon. Edes pikkuvampyyrikirjoihin en uskaltanut koskea. No, ensimmäinen Twilight-elokuva (on muuten tosi hyvä, päinvastoin kuin muut osat)  lievitti tämän pelon, ymmärrätte varmaan, olihan ne vampyyrit siinä vähän vässyköitä. Sittemmin vampyyrit ovat ruvenneet vetämään suorastaan puoleensa. Ai, on huomattu..haha!


Se vähä mitä kirjasta luin etukäteen antoi hieman erilaisen kuvan siitä mitä tuleman pitää, kuin mitä sisältö lopulta oli. Taisin olettaa kirjan pyörivän todellakin illallisessa ja ja keskustelussa, mutta tapahtuma-aika on useita kuukausia, mikä on tietysti tunteiden kehittelyn kannalta hyvä juttu. Mikään muu ei ärsytä kirjoissa niin paljon kuin parissa päivässä tapahtuva äkkirakastuminen, jonka seurauksena ollaan valmiit kuolemaan ja sitä rataa.

Tarinan alussa vampyyrit ovat vaarallisia petoja. Suoraan sanottuna Kaspar-vampyyri on todella vittumainen kaveri. Itsekäs ääliö, joka tekee mitä huvittaa, eikä tunne minkäänlaista tunnontuskaa aiheuttamastaan pahasta. Vampyyrien poliittiseksi vangiksi vahingossa joutuva Violet on tietysti kipakka 18-vuotias, joka pitää pelkonsa aisoissa ja sanoo  vampyyreille suoraan mitä ajattelee. Mutta kukapa voisi vastustaa vampyyrien viehätysvoimaa ja varsinkaan sellaisen vampyyrin, joka on tajuttoman komea ja seksikäs, päältä päin inhottava ja sisältä jotenkin traumatisoitunut ja kovettunut. Tämä menee tälleen klassisella tavalla, mutta siihen asti kunnes väistämätön tapahtuu ja rakkaus saa täyttymyksensä, kirjaa on oikeasti vaikea laskea hyppysistään. Juuri se, että Kaspar on täydellinen kusipää ja Violet yrittää kaikin voimin vastustaa tämän houkutusta on se kiehtova juttu. Toisaalta Kaspar on alussa niin inha, että oikeasti se pitäisi hirttää haarovälistään jonnee, mutta naiset ovat anteeksi antavia.

En tiedä alkuperäistekstistä, mutta tapahtumien eteenpäin vieminen on jotenkin tökköä, mutta kyllä päähenkilöihin eloa saadaan. Loppupuolella juonen
käänteet menevät överiksi, en tykännyt yhtään. Parempi olisi ollut pysytellä edes pikkusen todellisuuden parissa. Ei mitään toisia ulottuvuuksia ja kummia heppuja. Voi huoh. Myös henkilöiden pehmeneminen vie terän. Kaspar muuntui mielikuvissani ihan eri näköiseksi muuttuessaan yhtäkkiä paremmaksi tyypiksi. Tämä yhtäkkinen muutos ei ollut oikein looginen. Kaikesta huolimatta todella pidin tästä. Vieläkin tulee kuumottava fiilis, kun kirjoittelen ja mietin..

Kaspar oli muuten ensin mielikuvissani kuten Tom Hiddleston Suomessakin pyörivässä elokuvassa Only lovers left alive (katsokaa traileri, ihan todelline must-see). Kun Kaspar sitten muuttui vähemmän kusipäiseksi (ja tylsemmäksi) hän olikin Vikings-sarjan Ragnar Lothbrok. Siinä on muuten tolkuttoman kuuma äijä...Tom Hiddlestonia en ole muuten aikasemmin juurikaan edes huomannut....Mutta tossa trailerissa ai ai jai...


Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa 2013 (The Dark Heroine: Dinner with a vampire 2012