28.12.2013

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalon Finlandia-palkinnon saanut esikoisteos Ennen päivänlaskua ei voi, tuli luettua joskus yli kymmenen vuotta sitten. Niinhän se on muuten ilmestynytkin vuonna 2000! Luin sen selvästikin väärään aikaan, sillä en pitänytt siitä lainkaan. Nyt tarinaa muistellessani mieleeni tulee epämiellyttävä tunne, enkä oikeastaan edes tiedä miksi.

Miksikä ihmeessä sitten tartuin uudestaan Sinisalon romaaniin? Syynä oli kirjan aihe. Silloin kuin mehiläiskadosta eniten mediassa kirjoitettiin, oli se minullekin merkittävä uutinen. Keskustelimme siitä paljon puolisoni kanssa ja maalailimme apokalyptisia kauhukuvia ihmiskunnan lopusta. Olen jonkun verran lukenut Risto Isomäen tuotoksia, joissa aihepiiri on jokseenkin samanlainen. Ympäristökatastrofit uhkaavat ja kauhukuvat käyvät toteen. Tyyli näillä kahdella on kuitenkin varsin erilainen ja Sinisalon plussaksi voidaankin luokitella varsinkin faktojen pudottelu tarinaan. Isomäki tekee sen puuduttavasti, tietoa esim. ydinvoimasta ja se vaaroista on tekstissä kuivan tieteellisesti niin paljon, että lukija väsyy. Sinisalo taas osaa tuoda faktat kiehtoviksi tarinaa kantaviksi osasiksi tekstiin. Okei, on tietysti hiukan eri asiat kirjoittaa tarinallisesti esim. mehiläisiin liittyvistä myyttisistä uskomuksista, kuin ydinvoimaan liittyvästä teknologiasta.

Tarinan päähenkilö on Orvo, hautaustoimistoa pyörittävä suurtilallisen poika, joka on työnsä lisäksi myös mehiläistenhoitaja. Hänellä on useampi pesä, joista mehiläiset alkavat pikkuhiljaa kadota. Orvolla on hankala suhde isäänsä, suurtilalliseen ja samalla hän on huolissaan poikansa puuhista, jotka kirjan edetessä osoittautuvat lain vastaisiksi. Eero-poika kirjoittaa blogia eläinten oikeuksista melko fanaattiseen tyyliin ja ottaa osaa myös konkreettisesti eläinten vapauttamiseen. Enkä nyt kirjoita ekoterrorismista, sillä mielestäni se ei kuvaa eläinten oikeuksien puolustamista oikein, mutta saahan sillä otsikoita! Kirja jakautuu Orvon minä-kerrontaan ja Eeron blogiteksteihin. Mehiläiset ja niiden häviäminen ovat kirjan punainen lanka, joka etenee myyttiseksi saduksi mehiläisten kyvystä kulkea maailmojen välillä.

Tämä on ehdottomasti parhaimpia suomalaisia mitä olen lukenut pitkään aikaa. Tykkäsin todella. Olen vaikuttunut.

Nyt kaupoissa myydää Sinisalon uusinta, Auringon ydin -nimistä kirjaa, jota en, kaikista vihjailuista huolimatta saanut joululahjaksi. Ehkä en ole ollut tarpeeksi kiltti...


Johanna Sinisalo: Enkelten verta, 2011

3 kommenttia:

  1. Minun ensimmäinen Sinisaloni oli juuri tämä Enkelten verta ja pidin kirjasta aika paljonkin. Ennen päivänlaskua ei voi olikin sitten pienoinen pettymys, mutta Auringon ydin taas oli mielestäni todella hyvä. Harmi, että et saanut kirjaa joululahjaksi, mutta toivottavasti saat sen käsiisi kirjastosta tai muualta. :)

    VastaaPoista
  2. Kirjaniiloa vähän kiinnostaa tietää, mihin kirjan nimi viittaa? Mehiläisten kohtalo on todella kiinnostava ja Sinisaloa lukee ilokseen, laitan siis lukulistalle minäkin.
    Minulle Ennen päivänlaskua oli muuten yksi niistä kirjoista joiden kautta olen ymmärtänyt millaisesta kirjallisuudesta pidän.

    Mitäköhän kirjoja se Blanka sai joululahjaksi?

    VastaaPoista
  3. Rouva Blanka sai pukilta Kesäkodin lumo-sisustuskirjan. Mukavaa inspiraatiota kesää varten, muttei ehkä ihan mein blogimatskua kuiteskaan.

    Eiköhän tuo Auringon ydin jossain kohtaa kirjastosta vapaudu...pitää vaan kytätä, kuten olen huomannut Neiti Niilon tekevän! Mitä kirjan nimeen tulee niin siteeraan tässä kirjaa itseään:

    Me luulemme olevamme enkelten verta. Verta, vertaisia. Ylempänä kuin muut luontokappaleet.

    Mutta jos jossakin lajissa on enkelten verta, sitä on mehiläisissä.

    VastaaPoista