7.11.2013

Jo Nesbø: Punarinta

Harry Holekin on back. Ei, en ole edelleenkään rakastunut, mutta sanotaan nyt niin, että ollaan hyviä kavereita...
 
Se samainen ystäväni, joka alunperin Harrya Holea minulle suosittelikin, sanoi, että vasta kolmas, Harryn kotimaahan Norjaan sijoittuva kirja on oikeasti hyvä. Aikaisemmat kirjathan sijoittuivat Australiaan ja Bangkokiin. Mielestäni kolmonen oli aika lailla samanlainen kuin edeltäjänsäkin. Ovelia juonenkäänteitä, älykäs ja raamikas joskin alkoholiin satunnaisesti retkahtava poliisi, sekä sujuva teksti mikä pitää varmuudella hyppysissään. En siis saanut Punarinnan kohdalla mitään ahaa-elämystä. Jo Nesboa tosin kehutaan jatkuvasti Pohjoismaiden parhaimmaksi dekkaristiksi ja vailla sen suurempaa kokemusta muista genren edustajista, voisin mieltää kehujen pitävän paikkaansa.


Punarinnassa yhdistyy monta kerronnan tasoa. Alussa Harryn työnkuva muuttuu poliittisista syistä. Itsekin osaston vaihdosta ja ylennyksestään hämmentyneenä Harry törmää salakuljetettuun aseeseen, jonka tutkimus vie järjestäytyneen aseiden salakuljetuksen jäljille. Rinnatusten Harryn tutkimusten kanssa kulkee juonilinja toisen maailmansodan norjalaisista vapaaehtoisista SS-miehistä, jotka sodan jälkeen joutuivat tuomituiksi maanpettureina. Kun harvinaista asetta käytetään ensimmäisen kerran, saa Harry tukea tutkintaansa. Juonipunokset liittyvät lopussa yhteen sen verran ovelasti, että lukijan ajatuksen pitää pysyä koossa koko kirjan ajan. Muuten tipahtaa kärryiltä. En suosittele lukemaan iltaisin nukahtamispisteessa (niinku minä tietty tein)!
 
Harry tapaa myös naisen, jotenkin kuitenkin arvailen, että jonkin sortin tragedia tuosta kohtaamisesta vielä syntyy, mutta onpahan tarinan aineksia seuraavaan kirjaan. Ja on niitä muutenkin, sen verran synkäksi tuo loppu menee. Eikä kaikkia roistoja saada kiinni. Harryn paha poliisikollega Tom Waaler näyttää Rouva Blankan silmissä Jason Stathamilta, onko jollain muulla ollut samanlaisia mielleyhtymiä?

 Jo Nesbø on kirjoittamisen lisäksi rock-muusikko, lieneekö soittamisessa sitten yhtä hyvä kuin kirjoittamisessa...

Jo Nesbø: Punarinta 2005 (Rødstrupe 2000)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti