30.12.2013

Blankan ja Niilon parhaat 2013

Kirjavuosi 2013 on ollut.. hmm.. noh ihan samanlainen kuin muutkin vuodet! Luettua tulee tasaiseen tahtiin ja aina välillä sitä löytää uusia ihastuksia, uusia inhokkeja ja ainakin kerran vuodessa jotain tajunnanräjäyttävää. Meni melkein liioittelun puolelle, mutta sallitaan räjäyttelyteema näin uuden vuoden rakettien kynnyksellä..

Vuonna 2013 Blankan ja Niilon blogissa on luettu käsittämätön määrä Charlaine Harrista, hullaannuttu Truman Capoteen, tutustuttu Harry Holeen, heitetty kirjoja surutta roskiin, juhlittu 1-vuotispäiviä ja myös luettu yksi sama kirja. Yhteensä blogissa on vuoden aikana luettu 66 kirjaa ja uskokaa huviksenne, että luettujen kirjojen pinossa on molemmilla naisilla 33 kirjaa!

Blanka ja Niilo poimivat vuoden kirjapinosta kolme parasta, tässä ne ovat:

Rouva Blanka TOP3: 
- Katja Kettu: Kätilö (2011)
- Erin Morgenstern: Yösirkus (2011)
- Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011)

Neiti Niilo TOP3:
- Margaret Atwood: MaddAddam (2013)
- Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)
- Erin Morgenstern: Yösirkus (2011)


Entäs lukijat? Mitä kirjoja lukijat ovat blogistamme vuonna 2013 löytäneet?

Lukijoiden TOP3:
- Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
- Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
- Gretchen Rubin: The Happiness Project (nyt pääsitte yllättämään tämän selfhelp-opuksen kanssa!)

28.12.2013

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalon Finlandia-palkinnon saanut esikoisteos Ennen päivänlaskua ei voi, tuli luettua joskus yli kymmenen vuotta sitten. Niinhän se on muuten ilmestynytkin vuonna 2000! Luin sen selvästikin väärään aikaan, sillä en pitänytt siitä lainkaan. Nyt tarinaa muistellessani mieleeni tulee epämiellyttävä tunne, enkä oikeastaan edes tiedä miksi.

Miksikä ihmeessä sitten tartuin uudestaan Sinisalon romaaniin? Syynä oli kirjan aihe. Silloin kuin mehiläiskadosta eniten mediassa kirjoitettiin, oli se minullekin merkittävä uutinen. Keskustelimme siitä paljon puolisoni kanssa ja maalailimme apokalyptisia kauhukuvia ihmiskunnan lopusta. Olen jonkun verran lukenut Risto Isomäen tuotoksia, joissa aihepiiri on jokseenkin samanlainen. Ympäristökatastrofit uhkaavat ja kauhukuvat käyvät toteen. Tyyli näillä kahdella on kuitenkin varsin erilainen ja Sinisalon plussaksi voidaankin luokitella varsinkin faktojen pudottelu tarinaan. Isomäki tekee sen puuduttavasti, tietoa esim. ydinvoimasta ja se vaaroista on tekstissä kuivan tieteellisesti niin paljon, että lukija väsyy. Sinisalo taas osaa tuoda faktat kiehtoviksi tarinaa kantaviksi osasiksi tekstiin. Okei, on tietysti hiukan eri asiat kirjoittaa tarinallisesti esim. mehiläisiin liittyvistä myyttisistä uskomuksista, kuin ydinvoimaan liittyvästä teknologiasta.

Tarinan päähenkilö on Orvo, hautaustoimistoa pyörittävä suurtilallisen poika, joka on työnsä lisäksi myös mehiläistenhoitaja. Hänellä on useampi pesä, joista mehiläiset alkavat pikkuhiljaa kadota. Orvolla on hankala suhde isäänsä, suurtilalliseen ja samalla hän on huolissaan poikansa puuhista, jotka kirjan edetessä osoittautuvat lain vastaisiksi. Eero-poika kirjoittaa blogia eläinten oikeuksista melko fanaattiseen tyyliin ja ottaa osaa myös konkreettisesti eläinten vapauttamiseen. Enkä nyt kirjoita ekoterrorismista, sillä mielestäni se ei kuvaa eläinten oikeuksien puolustamista oikein, mutta saahan sillä otsikoita! Kirja jakautuu Orvon minä-kerrontaan ja Eeron blogiteksteihin. Mehiläiset ja niiden häviäminen ovat kirjan punainen lanka, joka etenee myyttiseksi saduksi mehiläisten kyvystä kulkea maailmojen välillä.

Tämä on ehdottomasti parhaimpia suomalaisia mitä olen lukenut pitkään aikaa. Tykkäsin todella. Olen vaikuttunut.

Nyt kaupoissa myydää Sinisalon uusinta, Auringon ydin -nimistä kirjaa, jota en, kaikista vihjailuista huolimatta saanut joululahjaksi. Ehkä en ole ollut tarpeeksi kiltti...


Johanna Sinisalo: Enkelten verta, 2011

19.12.2013

Donna Tartt: The Goldfinch

Urakka on ohi! Donna Tarttin uusin on tiiliskivi ja sen lukeminen oli melkoinen projekti, vaikka palkitseva sellainen. Tiesin heti ensimmäisestä luvusta, että tästä kirjasta tykkään. No ketä tässä huijaan, tiesin sen jo keväällä, kun kuulin yhden lempikirjailijani uudesta teoksesta.


The Goldfinch on kertomus pojasta ja taideteoksesta. Kirjan edetessä pojasta tulee mies ja taideteoksen mittasuhteet kasvavat siinä vieressä. 13-vuotias Theo joutuu äitinsä kanssa onnettomuuteen, jonka kuluessa taideteos, eli kahlittua lintua esittävä The Goldfinch ajautuu Theon käsiin. Onnettomuuden jälkeen Theo joutuu pitkäksi toviksi mierontielle ja taideteos on oikeastaan ainoa asia mikä hänet pitää elämässä kiinni. Aikuisikään päästyään kuvioihin tulevat rikollisuus ja rakkaus ja kaikki tiet vievät taideteokseen tai siitä pois.

The Goldfinch on Tarttin kolmas teos ja siinä on paljon samaa kuin aikaisemmissa. Samaa on etenkin kirjan dekkarimainen luonne. Tarinan jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka ja lukija on täysin tietämätön siitä mitä tuleman pitää. On myös tavattoman hienoa, miten Theon kulloinenkin ympäristö (New York, Las Vegas, Amsterdam) on ikäänkuin sivuhenkilö sekin. Todella arvostan kirjailijoita, jotka tekevät älyttömät määrät taustatyötä tarinan palasten kokoamiseen.

Kerrotaan nyt vielä, että rakkauden Donna Tarttiin sytytti lukion äikänkurssi. Olin aloittanut kurssin muita myöhemmin ja kirja-arvostelu ja esitelmä oli ihan nurkan takana. Vuokko-opettaja lykkäsi kolme kirjaa käteen ja käski valitsemaan. Hän sattui sanomaan, ettei ehkä kannata valita Tarttia, koska tiiliskiven kanssa voi tulla kiire.. No senhän sitten tietysti valitsin ja Jumalat juhlivat öisin jätti ikuisen jäljen. Mikä kirja!

Vaikka The Goldfinch on hirmuinen tiiliskivi olisi tätä lukukokemusta voinut edelleen jatkaa. Tunsin lukemisen haikeutta heti alkumetreiltä lähtien, tunnistaako Rouva Blanka tunteen?

Donna Tartt 2013: The Goldfinch.
Suomennos on nimeltään Kultainen lintu ja se ilmestyy ensi keväällä.

Tässä samalla olen aloitellut kahta kirjaa, lähinnä käytännön (keveys) syistä. Niistä lisää pian! Paljastatetaan kuitenkin jo nyt, että olen ihan koukussa tuoreen nobelistin naisnovelleihin. Ja mikä dramaattinen teosnimi!


25.11.2013

Zeniä kehiin! Ja rakkautta kans!

Vuoden ensimmäinen self-help pyöri onnellisuuden ympärillä ja nyt pujahdetaan rakkauden lämpimään kainaloon. Vuoden toinen self-help tuo melkoisesti valoa marraskuuhun, ei voisi olla parempaa ajankohtaa mietiskellä rakkautta, rakkautta, rakkautta..


Sain Brenda Shoshannan Zen ja rakastumisen taito -kirjan ystävältä lahjaksi. Taisin ahmaista kirjan parissa päivässä, ei kovin zeniä, mutta harjoitus vasta tekee mestarin eikö! En malttanut edes edetä kronologisesti vaan poukkoilin holtittomasti sinne tänne. Epäzenmäisen selailun ja pläräilyn jälkeen maltoin kuitenkin aloittaa alusta ja nautiskella palan kerrallaan. Sillä tiellä olen edelleen.

Oman johdantonsa mukaan kirja esittelee lukijalle uusia tapoja käsitellä ihmissuhteisiin liittyviä yleisiä ongelmia. Näitä ovat mm. kyllästyminen, epävarmuus, pettymykset ja se kaikki muu ikävä mikä on tietysti kaikille tuttua. Kirjassa kerrotaan miten zenharjoituksissa ongelmia ryhdytään purkamaan ja annetaan konkrettisia vinkkejä zenmäiseen rakastamiseen. Kirjassa myös kerrotaan miten 38-vuotias pankkiiri Lisa tai viehättävä ja älykäs 30-vuotias Jennifer ovat zenharjoitusten avulla päässeet eroon joko kroonisesta täydellisen miehen metsästystarpeesta tai maanisesta poikaystävän vikojen etsimisestä. Okei, kärjistin hieman :)

Zen ja rakastumisen taito on mukavaa lueskeltavaa. Se ei tarjoa mitään lopullisia totuuksia, pikemminkin ohjailee zenkurssien pariin. Silti kirjaa lukiessa voi kohdata omia mörköjään ja opetella uutta näkökulmaa rakastumiseen ja rakastamiseen. Pienet ohjeet voivat paisua suuriksikin, jos niihin malttaa pysähtyä. Ehkä parhaimmillaan oma kainalo on tämän kirjan jälkeen vähän aikaisempaa lämpimämpi, avoimempi, rakastavampi ja vastaanottavaisempi.

Tarkastele sinulle läheistä ihmistä - ketä tahansa. Huomaa tavat, joilla työnnät häntä pois. Luovu niistä hetkiseksi. 

Brenda Shoshanna 2003: Zen ja rakastumisen taito (Zen and the Art of Falling in Love).

13.11.2013

Deborah Harkness: Lumottu

Olen  niin helppo. Riittää, kun kirjan takakannessa mainitaan sanat kielletty rakkaus, vampyyri, noita, historiantutkija, salaperäinen käsikirjoitus ja romantiikka niin pakkohan Blankan on päästävä lukemaan. Harmin paikka, että em. aiheita käsittelevät takakannen tekstit lupaavat yleensä mieluisan aihepiirin ja viihdyttävää tarinakerrontaa mutta sisällöltään kohtalaisen kökköä romantiikkaa ja aika huonon lopputuloksen. En tiedä mikä juuri tässä tökki, suomennos vai kehno alkuperäisteksti, mutta välillä tunsin yksinkertaisesti myötähäpeää. Tarkoitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehdä harlekiini-sarjaan uutta tarinaa vaan jotain ihan muuta. Tässä ei kuitenkaan onnistuta, sillä harlekiinitasolle päästään ja siellä pysytään.

Tarinan ytimessä ovat tunnetun noitasuvun jälkeläinen ja historiantutkija Diana sekä perinnöllisystieteilijä Matthew Clairmont, joka puolestaan on 1500-vuotias vampyyri. Muita yliluonnollisia olentoja ovat demonit, jotka eivät ole pahoja, vaan olemukseltaan ennemminkin epätasapainoisia mutta luovia ja nerokkaita. Diana törmää alkemian tutkimuksessaan muinaiseen käsikirjoitukseen, mikä vetää puoleensa useita yliluonnollisia olentoja, myös Matthewin. Vampyyri päätyy kuitenkin suojelemaan Dianaa omiltaan ja samalla Dianan unohtamat noitavoimat alkavat vahvistua. Hiljalleen syttyvän rakkaustarinan lisäksi kirjassa väläytellään mielenkiintoisia historiallisia yksityiskohtia ja etenkin alkemia alkoi kiinnostaa. Olenkin tehnyt aiheesta jo vähän tutkimusta, mutta hankalaa, hankalaa on. Ehkei Blankasta tulekaan alkemistia...

Rouva Blankan oli vaikea ymmärtää 1500-vuotiasta vampyyria. Miten tämä jaksaa murehtia elämää, kun takana on niin monta vuotta ja nähtyä elämää? Luulisi vampyyrin tuolloin jo siirtyneen meditoimaan jonnekin vuorille. Käyhän Matthew-vampyyri joogaamassa, mutta se on ainoastaan hassua.

Kirja tuntui jäävän hassusti kesken. Lopussa oli aivan yhdentekevää kuvausta amerikalaisesta Halloweenin vietosta samalla kun valmistauduttiin tarinan kannalta merkittään toimintaan. En viitsi kertoa enempää, jos joku nyt kumminkin tämän haluaa lukea. Mietin onko tarinalle tehty jatkoa, mikä selittäisi keskeneräisyyden. Lähdin googlailemaan kirjailijaa ja kyseessähän on tottakai trilogia nimeltään All souls. Toinen osa Shadow of night on jo ilmestynyt ja kolmas on tuloillaan. Suomennettuna löytyy toistaiseksi vain ensimmäinen osa. Trilogian kakkonen sijoittuu menneisyyteen 1500-luvulle, mikä taas herätti Rouva Blankan kiinnostuksen. Aikaisemmassa postauksessani kysyin onko huono kirja ajanhukkaa, mutta näidenkin 600 sivun lukemiseen meni vain se pari päivää, joten voisihan tuon silmäillä läpi.

Piipahdin kirjastossa tänään ja siellä oli laitettu hauskalla tavalla esille kirjoja, joista on tehty tai ollaan tekemässä tv-sarjoja. Hienoa, että henkilökunta miettii erilaisia tapoja tuoda kirjoja lukijoiden eteen. Harvemmin sitä hyllyjen välissä kuhnaa ellei etsi jotain tiettyä. Itselleni ainakin mukaan tarttuu tavaraa joko palautetuista, uutuuksista tai muista vastaavalla tavalla esille laitetuista kirjoista. Mutta asiaahan aiheesta oli ihan oikeasti, nimittäin Diana Gabaldonin Muukainen (Outlander), josta olen kirjoittanut lyhyesti täällä, filmataan tv-sarjaksi Skotlannissa. Olen aika täpinöissäni, tämähän on todellinen mustwatch! Jamien hahmoon valitusta Sam Heughanista en ole innoissani, mutta toivottavasti kaveri osaa ottaa hahmon haltuun.  


Deborah Harkness: Lumottu 2012 (A discovery of witches 2011)

Aki Ollikainen: Nälkävuosi



Aki Ollikaisen viime vuonna julkaistu esikoisteos sai paljon julkisuutta ja se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon. Perusteluissa kirjan todettiin olevan "tiivis, karu ja tarkasti aistivan ilmaisun kannattelema romaani ihmisistä, sellaisista kuin me". Nälkävuosi kertoo vuoden 1867 nälänhädästä, jolloin ihmisiä kuoli Suomessa ravinnon puutteeseen ja kylmyyteen. Kuolema korjasi luonnollisesti köyhempää väestöä porvarien istuskellessa takkatulen ääressä. Eivät nämä porvarit kuitenkaan täysin moraalittomia olleet. Nälänhätä ei luonnollisesti kuitenkaan kohdistunut varakkaisiin kaupunkilaisiin samalla tavalla kuin omavaraisiin maalaisiin.
 
Ollikainen kertoo kirjassaan molemmista osapuolista, mutta keskittyy kuitenkin Mataleenan perheeseen ja tämän epätoivoiseen matkaan pois kurjuudesta ja nälästä kohti hohdokasta Pietaria. Eteneminen on hidasta, liikkeellä on muita hädässä olevia. Toiset kääntävät selkänsä ja toiset jakavat viimeisenkin murusensa. Mietin miten itse toimisin vastaavanlaisessa tilanteessa. Haluaisin tietysti ajatella antavani omastani, mutta mitenköhän oma halu selviytyä vaikuttaisi? Entä jos pitäisi pitää huolta vaikka omien lasten selviytymisestä..?
 
Maalaileva teksti piirtää kuvaa loputtomasta lumentulosta sekä vierellä kulkevasta viikatemiehestä. Traagisuus on läsnä koko kirjan ajan, mutta lopussa toivo jää elämään. Kirja on lyhyt, vain 141 sivua. Sanoja ei tarvittu yhtään enempää. Suosittelen jo pelkästään kauniin kielen vuoksi, Ollikainen osaa kyllä kirjoittaa.
 
Tuo HS:n esikoiskirjailijalle myönnettävä palkinto jaetaan taas aivan näinä päivinä. Kymmenen finaaliin päässyttä kirjaa ovat Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky, Tua Harno: Ne jotka jäävät, Antti Heikkinen: Pihkatappi, Juhani Karila: Gorilla, Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja, Auli Leskinen: Petojen aika, Niina Miettinen: Israel-tyttö, Maija Muinonen: Mustat paperit, Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori ja Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Katsotaan josko joku näistä eksyisi jossain vaiheessa Rouva Blankan tai Neiti Niilon  yöpöydän kirjapinoon. Vai mihin se Niilo kirjojaan pinoaa..?
 
 
Aki Ollikainen: Nälkävuosi 2012

11.11.2013

Margaret Stohl, Garcia Kami: Lumoava kirous


Lumoavasta kirouksesta on tehty saman niminen pääasissa nuorisolle suunnattu elokuva (Beautiful creatures), joka pyöri elokuvateattereissa viime keväänä. Elokuva ei kiinnostunut, mutta kirja kylläkin. Yleensähän kirjat ovat filmiversiointejaan parempia, mutta Lumotun kirouksen kohdalla saattaa olla  toisinkin. Jälkeenpäin ajatellen kirja oli suorastaan tylsä. Jostain muistan lukeneeni "laimeasta Twilight-toisinnosta".

Kirjan kertojahahmo on Etelä-Carolinassa pienessä tuppukylässä asuva nuori mies Ethan Wate, joka haaveilee maailmalle pääsystä, sillä hän kokee pienet piirit ahdistaviksi. Ahdistukseensa Ethan saa helpotusta, kun arvoituksellinen Lena Duchannes muuttaa paikkakunnalle kylähulluna pidetyn sukulaisensa Macon Ravenwoodin luo. Erikoista Lenassa ainakin alkuun on se, että Ethan on nähnyt Lenasta unia jo ennen tämän tapaamista. Lenan ja Ethanin kohtaamisessa on kohtalon tuntua ja yhdessä olollaan he uhmaavat ahdasmielistä kyläyhteisöä. Kyläläiset ovat kuitenkin pienin heidän murheistaan, sillä Lena on loihtija, joka 16-vuotis päivänään vedetään joko hyvien tai pahojen puolelle. Ethan ja Lena yrittävät yhdessä selvittää, miten Lena voisi välttää kohtalonsa, mutta kello tikittää ja päivät kuluvat vääjäämättä kohti Lenan syntymäpäivää.
 
Loihtija-sanan käyttö oli ihan uutta Rouva Blankalle tämän lajin kirjallisuudessa. Sanana se on ihan hyvä, mutta tekstissä se tökki koko ajan. En tiedä, olisiko pelkkä noita tai velho toiminut sitten paremmin. Hyvä tarina ei katso ikää, joten tämä sopinee oikeasti nuorille, sellaisille joilla ei ole muistissaan monta muuta parempaa yliluonnollisista voimista kertovaa tarinaa.

Lumoava kirous on Caster Chroniclesin aloitusosa. Joten ne, jotka tykkäsivät, saavat lisää tätä samaa huttua. Saapi nähdä saako elokuva jatkoa. Ei mitään hajua miten kävi lippuluukuilla. Siitähän tuo on kiinni.


 Margaret Stohl, Garcia Kami: Lumoava kirous 2013 (Beautiful creatures 2009)

9.11.2013

Charlaine Harris: Pedon veri

Kas kas, en ole Pedon verestä vielä kirjoittanutkaan. No, se että kirja on jäänyt unholaan ei ole mikään yllätys. Olin todella tympääntynyt tätä lukiessani. Sookie joutuu pulaan, vampyyri pelastaa hänet. Sookie sotketaan yliluonnollisten olentojen puuhiin mukaan (ai niin, hän on itsekin yliluonnollinen), hän joutuu pulaan, juo vampyyrin verta (vaihteeksi ..big deal), saa tietää olevansa Ericin kanssa naimisissa ja voi huoh. Sori en jaksa enää. Kaapista vampyyreiden esimerkkiä seuraten tulevat nyt muodonmuuttajat, josta seuraa hässäkkää. Samalla keijut, jotka eivät tule kaapista ajatuvat sotaan keskenään. Loppu on aika verinen ja ällöttävä. Niinkuin itse sarjakin, mutta ei ehkä niin itsetarkoituksellisesti. Tällainen vähä-älyinen kirjoitus nyt väsyneeltä.

Kiitos  Sookie, olit hetken ajan hauska ja viihdyttävä, mutta nyt tämä on ohi, For good.


Charlaine Harris: Pedon veri, 2012 (Dead and gone, 2009)

7.11.2013

Jo Nesbø: Punarinta

Harry Holekin on back. Ei, en ole edelleenkään rakastunut, mutta sanotaan nyt niin, että ollaan hyviä kavereita...
 
Se samainen ystäväni, joka alunperin Harrya Holea minulle suosittelikin, sanoi, että vasta kolmas, Harryn kotimaahan Norjaan sijoittuva kirja on oikeasti hyvä. Aikaisemmat kirjathan sijoittuivat Australiaan ja Bangkokiin. Mielestäni kolmonen oli aika lailla samanlainen kuin edeltäjänsäkin. Ovelia juonenkäänteitä, älykäs ja raamikas joskin alkoholiin satunnaisesti retkahtava poliisi, sekä sujuva teksti mikä pitää varmuudella hyppysissään. En siis saanut Punarinnan kohdalla mitään ahaa-elämystä. Jo Nesboa tosin kehutaan jatkuvasti Pohjoismaiden parhaimmaksi dekkaristiksi ja vailla sen suurempaa kokemusta muista genren edustajista, voisin mieltää kehujen pitävän paikkaansa.


Punarinnassa yhdistyy monta kerronnan tasoa. Alussa Harryn työnkuva muuttuu poliittisista syistä. Itsekin osaston vaihdosta ja ylennyksestään hämmentyneenä Harry törmää salakuljetettuun aseeseen, jonka tutkimus vie järjestäytyneen aseiden salakuljetuksen jäljille. Rinnatusten Harryn tutkimusten kanssa kulkee juonilinja toisen maailmansodan norjalaisista vapaaehtoisista SS-miehistä, jotka sodan jälkeen joutuivat tuomituiksi maanpettureina. Kun harvinaista asetta käytetään ensimmäisen kerran, saa Harry tukea tutkintaansa. Juonipunokset liittyvät lopussa yhteen sen verran ovelasti, että lukijan ajatuksen pitää pysyä koossa koko kirjan ajan. Muuten tipahtaa kärryiltä. En suosittele lukemaan iltaisin nukahtamispisteessa (niinku minä tietty tein)!
 
Harry tapaa myös naisen, jotenkin kuitenkin arvailen, että jonkin sortin tragedia tuosta kohtaamisesta vielä syntyy, mutta onpahan tarinan aineksia seuraavaan kirjaan. Ja on niitä muutenkin, sen verran synkäksi tuo loppu menee. Eikä kaikkia roistoja saada kiinni. Harryn paha poliisikollega Tom Waaler näyttää Rouva Blankan silmissä Jason Stathamilta, onko jollain muulla ollut samanlaisia mielleyhtymiä?

 Jo Nesbø on kirjoittamisen lisäksi rock-muusikko, lieneekö soittamisessa sitten yhtä hyvä kuin kirjoittamisessa...

Jo Nesbø: Punarinta 2005 (Rødstrupe 2000)

5.11.2013

Rain Mitchell: Tasapainoilua: Joogasalin naiset

Rain Mitchelliä kehuttiin jossain aikakausilehdessä, tiedättehän, sellaisella pienellä ajankohtaista-palstalla, josta saattaa saada hyviä vinkkejä uuteen musiikkiin, leffoihin ja kirjoihin. Joogasalin naiset oli lehden mukaan rento ja  viihteellinen tarina naisista, jotka harrastavat trendikkäästi joogaa ja ovat tietysti solmussa elämänsä kanssa. Jos Rakkautta borealis ei kesähormoneita heilutellut, niin Joogasalin naiset tekee sen saman syksylle. Ei paljoa pimeyttä kirkastanut, eikä harmautta värittänyt. Kirjoillahan on joskus sellainen vaikutus. Joidenkin kohdalla tuntee vain hukanneensa aikaa.

Lyhyesti siis:
1. Lee on joogakoulun opettaja, jonka mies pettää ja kähmii yhteisten bisnesten parissa.
2. Katherine on  joogakoulun hieroja, jota hiertää menneisyys huumeaddiktina.
3. Imani on keskenmenon kokenut näyttelijätär, joka ei pääse tragediastaan yli.
4. Stephanie on käsikirjoittaja, joka yrittää epätoivoisesti ja rahapulassa saada rahoittajan filmiprojektilleen.

Kaikkiin naisiin liittyy jollain tavalla myös paska mies. Sitten ystävystytään, joogataan ja selvitään. Sen pituinen se.
 
Kannessa on muuten jonkun joogagurun sitaatti: Tasapainoilua on uusi salainen paheeni, kunnon nauru tekee hyvää itse kullekin. Guru saa varmaan tuoton kirjasta, sillä ilman maksua tuskin kukaan haluaa vastaavaa kommenttiaan painetuksi tylsän ja nukuttavan kirjan kanteen.
 
Mitä mieltä muuten olet Neiti Niilo (ja tietysti muutkin lukijat!), onko huono kirja ajanhukkaa?


Rain Mitchell: Tasapainoilua: Joogasalin naiset, 2012 (Tales from the Yoga Studio, 2011)

3.11.2013

Margaret Atwood: MaddAddam

Kirjaniilo on kuukausitolkulla odottanut Margaret Atwoodin tulevaisuustrilogian kolmatta osaa. Nyt luku-urakka on ohi ja tuntuu haikealta. Haluan heti lisää! Atwood on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja varsinkin tekijän scifi- ja fantasiatuotanto kolisee.


MaddAddam on jatkoa kirjoille Oryx and Crake ja The Year of the Flood (Herran tarhurit). Kyseessä on loppuhuipentuma tapahtumien sarjalle, jossa nykymuotoinen ihmiskunta tuhoutuu ja laboratoriossa kehitelty uusi ihmislaji pääsee vapaaksi. Kehystarina olkoon tuo ja kiinnostavan teossarjasta tekee ihmiskohtalot, tulevaisuusskenarion etenemisvaiheet ja tietysti ne syyt siihen, miksi ihmiskunta tulee tuhota tai miksi se tuhoaa itse itsensä. Kirjojen henkilöhahmot ovat tuhon taustalla olevat ihmiset, tuhosta selvinneet ihmiset ja nuo hiotut, paremmat versiot meistä kuolevaisista.

Atwoodin kirjasarja maalaa siis kovin synkkiä pilviä taivaalle, kaikki tuntuu kuitenkin kovin todenmukaiselta. Kirjailija itse toteaa jo Oryx ja Craken jälkisanoissa, että kirjan kaikki tapahtumat ovat potentiaalisesti totta, eli voisivat siis tapahtua milloin vain. Teossarjan pointti myös on, että ahneus ja yhä epätasa-arvoisempi maailma ruokkii tuhon siemeniä ja ihmiskunta tuhoaa itse itsensä. Hurjaa on, mutta tällaisia kirjoja tarvitaan!

MaddAddam ei ole kuitenkaan pelkkää synkistelyä. Valoa pimeyteen tuovat suuresta tuhosta selvinneet ja toisensa löytäneet ihmiset, rakkauttakin on. Ei ole ollenkaan sanottua, ettäkö tämä sarja jäisi vain kolmeen osaan. Nähtäväksi jää!

Hieman lukukokemusta häiritsi se, että sarjan muiden teosten lukemisesta on jo vierähtänyt tovi. Joskus vetäisen kaikki kolme putkeen. Mutta seuraavaksi sukellan Donna Tarttin uusimpaan. Melkoinen tiiliskivi tuo The Goldfinch! Huh.

Atwoodilta voin suositella etenkin Nimeltään Grace -teosta. Syyskuussa julkaistua MaddAddamia ei ole vielä suomennettu.

Margaret Atwood 2013: MaddAddam.

1.11.2013

Kira Poutanen: Rakkautta borealis

Kesän kehnoimman tittelin saa Kira Poutasen Rakkautta borealis. Oikeasti tuntuu pahalta olla tykkäämättä kotimaisesta hömpästä, mutta tämä meni niin överiksi. Superhöttöhömppää, jonka tarkoitus on naurattaa, sillä päähenkilö Lara sählää ja toheloi ympäriinsä ja ymmärtää samalla kaiken melkon lailla väärin. Tuostahan niitä hassunkurisia tilanteina sitten syntyy. Mikäli joku on seurannut Rouva Blankan lukemistoa, voi päätellä, että hömppä on Rouvan mieleen. Toisaalta se on genre, joka harvemmiin onnistuu niin, että teksti on sopivan kevyttä, viihdyttävää ja samalla tarinaan ja henkilöön voi samaistua. Poutanen kirjoittaa kotisivuillaan komedian olevan haastava laji ja sitä se onkin. Huumorintajuthan ovat tunnetusti erilaisia. Myönnän kyllä olleeni Laran puolesta välillä niin nolostunut, että jouduin laskemaan kirjan joiksikin minuuteiksi alas ennen kuin pystyin jatkamaan!
 
Kirjassa Lara on sunnitellut häänsä jo valmiiksi ja odottaa enää ainostaan poikaystävänsä kosintaa. Sitä ei tunnu tulevan, vaikka Lara järjestää romanttisen matkan Lappiin ja lopulta Lara löytää itsensä itse joulupukin sylistä, hups heijaa!

Rakkautta Borealis on Ranskassa asuvan kirjailija Kira Poutasen seitsemäs romaani ja neljäs, jossa Lara seikkailee. Sarjan nimi on muuten Rakkautta, minkä voi päätellä aiemmistakin kirjoista (Rakkautta au lait, Rakkautta al dente ja Rakkautta on the rocks). Aikaisempiin en ole tutustunut. Kyseessä ilmeisesti kuitenkin ihan osaava kirjoittaja sillä Poutasen esikoisromaani, vuonna 2001 ilmestynyt Ihana meri voitti Junior Finlandin.



Kira Poutanen: Rakkautta borealis (2012)

29.10.2013

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Rouva Blanka is back! Syksy on mennyt juosten uusien tuulien puhaltaessa, kiitos Neiti Niilo, että olet pitänyt blogiamme hengissä! Täällä minä nyt taas olen. Kesällä tuli jonkun verran luettua, tuntuu hullulta näin marraskuussa kirjoittaa kesälomalukemisista, toisaalta on kiva palata kesämuistoihin!

Kesäkirjojen kakkonen (ykkösenä Yösirkus) oli kotimainen, Annukka Salaman faunoiditarinaa jatkava Piraijakuiskaaja.
Tarinan ensimmäinen osa, Käärmeenlumooja sai ilmestyessään aikaan ison innostuksen, joten kakkososaa odotettiin ainakin blogimaailmassa malttamattomina. Kirja ilmestyi kesällä ja siitä on kirjoitettu jo älytön määrä blogitekstejä. Olen tähän mennessä pyrkinyt välttämään niitä, jotteivät omat ajatukset tarinasta karkaisi.

Piraijakuiskaaja ei ehkä innostanut samalla tavalla kuin ensimmäinen osa, uutuudenviehätys ikäänkuin uupui. Jengi oli jo tuttua, samaten kundien läpänheitto ja muu rento meininki. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä petä odotuksia. Unnan ja Rufuksen suhde syvenee samalla, kun muihin faunoideihin tutustutaan paremmin. Etenkin Ronni pääsee tarinassa esille. Siis se hurjan kokoinen verenhimoinen kaveri, jonka voimaeläin on lepakko. Kuvioihin tulee myös uusia hahmoja, joihin kirjan nimikin viittaa. Ympäristö on myös eri kuin ensimmäisessä osassa. Faunoidijengi lähtee Kaliforniaan tarkoituksenaan selvittää Unnan alkuperää. Samalla Joone hoitelee musiikkibisneksiään.

Unna ei ole enää niin vahvasti kirjan keskiössä ja pariskunnan kuhertelukin hiukan ällöttää. No, niinhän se tekee todellisessakin elämässä...rakastuneet parit on...ällöjä. Rufus on todellinen alfauros, jonka toimintaa en ihan täysin pysty sulattamaan. Lopussa tilanne kuitenkin hiukan muuttuu. Loppu on muutenkin tägy seuraavaan osaan, nyt kun tiedetään, että sellainen tulee. Itse toivoisin, että Unnan ja Rufuksen lisäksi muutkin henkilöhahmot saisivat enemmän tilaa. Ihan vain siksi, että ne ovat mahtavia tyyppejä! Vikken sielunelämä (onko sitä?) kiinnostaa, vaikka se onkin täysurpo, mut tsilleen hyvällä tavalla. Kundien keskinäiset suhteet ovat myös jänniä. Seuraavan osan nimi on ainakin facebook-sivujen mukaan Harakanloukku. Tästä voitanen päätellä kirjalla olevan jotain tekemistä juuri Joonen kanssa. Kirjan kansi on muuten mahtava. Olen edelleen ihan fiiliksissä tästä kirjasarjasta!!!!

6.10.2013

Zadie Smith: NW

Zadie Smithin uusin romaani löytyi ihan yllättäen. Luuhasin lomamatkalla mielettömässä kirjakaupassa* ja olihan se saatava. Varsinkin kun kannessa arvostelijat huutavat: Marvellous, Dazzling, Masterpiece ja Triumph. Jostain syystä nämä ylisanat keventävät Kirjaniilon kukkaroa joka kerta :)

Ja mikä kumma NW? Kyseessä on Lontoon postikoodialue, Northwest. Kirjassa kuljetaan kaupunginosissa nimeltä Willesden, Kilburn ja Harlesden ja näille yhteistä on erityisesti monikulttuurisuus. Ja se onkin yksi kirjan teemoista. Kirjassa seurataan neljän nuoren aikuisen elämää, mutta pääosassa ovat vanhat koulukaverit ja ikuiset ystävykset Leah ja Natalie.

Naiset ovat kotoisin samalta asuinalueelta, Leah on irlantilais- ja Natalie jamaikalaistaustainen. Kirja seuraa heidän elämäänsä kasvuvuosista aikuisikään. Nuoret naiset etsivät omaa paikkaansa maailmassa, toiselle se käy helposti ja toiselle vähän vaikeammin. Nämä kaksi teemaa, eli monikulttuurisuus ja aikuisuuden tavoittaminen, luovat kehyksen aivan mielettömälle tarinalle.

Asuinalue on kuin yksi kirjan päähenkilöistä. Teos havainnoillistaa hyvin konkreettisesti miten elinympäristö meitä muokkaa ja miten se vaikuttaa valintoihin, ihmissuhteisiin yms. Kirjaan on helppo päästä sisälle ja englanniksi lukiessa se tarjosi mukavasti haasteita murrekielisyydellään..

Tämä on todellakin Masterpiece. Mutta olen nauttinut paljon myös Smithin aikaisemmista teoksista. Hmm, olisikohan aika lisätä Zadie Smith omien lempikirjailijoiden listalle? Mistä tulikin mieleen, että seuraavana jonossa Margaret Atwoodin MaddAddam. Oi Joi Joi, odotukset on todella korkealla!

Zadie Smith 2013: NW
Suomennos on nimeltään Risteymiä.

Niin ja se mieletön kirjakauppa? Se oli Atlantis Books Santorinin saarella Kreikassa. Kirjakaupparomantikkojen kannattaa lukea tarina sen synnystä.

12.9.2013

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Kirjaniilo fanittaa Eeva Kilpeä isosti. Kilpi on nero ja varsinkin hänen novellikokoelmansa iskevät kuin.. hmm, no vaikka sata salamaa! Harvemmin jaksan lukea runoja, mutta Kilven runotkin kelpaa. Selviö siis, että Kuolinsiivous on ollut lukulistalla jo pidempään. Ja sieltähän se löytyi, mistäpä muualta kuin kirjaston uutuushyllystä ;) Olin jo ehtinyt unohtaa koko kirjan, mutta uutuushyllyyn voi luottaa silloinkin kun oma muisti pettää..

Itse kirjahan sisältää vuoden kaksitoista kuukautta ja päiväkirjamerkintöjä monelta vuodelta ja vuosikymmeneltäkin. Useimmissa merkinnöissä on vuosiluku mukana, mukavaa! Osa merkinnöistä kuulostaa tutuilta, mukana on henkilöhistoriaa, kirjojen työstö- ja markkinointituskaa, rakkauskohtauksia, runonpätkiä, muistoja ja onpa siellä säämerkintöjäkin.

5.12. Minä olen nyt, vanhoilla päivilläni juuri sellainen nainen jota hän olisi tarvinnut ja jota hän ehkä etsi. (1998)

(Turha luulo! 2011)

Ei voida siis puhua kokonaisuudesta tai tarinasta. Kyse on pikemminkin ja teosnimenkin mukaan arkistojen siivouksesta, viimeisten merkintöjen ylöskirjaamisesta, palasten yhdistelemisestä. Mitään suurta tarinaa merkinnöistä ei synny, mutta fanille kirja kyllä avaa ovea Kilven arkielämään, perheeseen ja ajatuksiin kirjallisen elämän ulkopuolelta. Toki vanhenemisella ja vanhuudella on osansa päiväkirjamerkinnöissä. Toivotaan silti, ettei tämä jää Eeva Kilven viimeiseksi teokseksi!

Eeva Kilpi 2012: Kuolinsiivous.

7.9.2013

Zorba the Greek

Olin pakannut kesälomamatkalle mukaan suomalaisia klassikkoteoksia, ihan kaksin kappalein. Lukematta jäi, sillä auringon paahtaessa ja meren välkkyessä turkoosina ne tuntuivat ihan hämmästyttävän tylsiltä, kuivilta ja ahdistavilta.. Jätetään ne suosiolla talvikaudelle!


Siispä maassa maan tavalla. Ei tarvinnut miettiä montaa sekuntia kun kirjakaupasta löytyi Zorba the Greek. Kirja on vuodelta 1946 ja se on kiehtova katsaus kreikkalaiseen kulttuuriin ja mielenmaisemaan. Nikos Kazantzakiksen kirja on myöhemmin tehty elokuvaksi ja musikaaliksi, niistä en tiedä mitään, mutta zorba ja zorbas ovat sanoina tuttuja. Mitä zorban takana oikein piilee??

Kirjan kertoja on nuorehko älykkömies, joka filosofoi Buddhasta ja haaveilee näkevänsä maailman. Mies päätyy Kreetalle, jonne hän ottaa mukaansa satamassa tapaamansa Alexis Zorban, vanhan kaivosmiehen. Zorba on kokenut mies, joka tietää kaiken kaikesta ja varsinkin naisista (kreikkalaiset!). Zorban erityistaito on syrtakin soitto ja kun kirjasta tehtiin elokuva, niin syrtaki-tanssi levisi kreikkalaiseen kulttuuriin kertaheitolla. Tiedättehän, se tanssi jota tanssitaan rivissä, kädet vierustoverin hartioilla.


Tanssia ja soittoa siis luvassa! Miehet pystyttävät Kreetalle kaivoksen ja elävät yksinkertaista elämää. Teoksessa filosofoidaan sodasta, rauhasta, ystävyydestä, ruuasta, viinistä ja erityisen mieleenpainuvasti naisen ja miehen rooleista tässä universumissa. Kirja on äärimmäisen viihdyttävä, eikä yhtään tylsä, kuiva tahi ahdistava!

Nikos Kazantzakis 1946: Zorba the Greek.

2.9.2013

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Neiti Niilo luki viimeksi marraskuussa Juha Itkosta ja pohdiskeli silloin kirjailijan mummomainetta. Mummoilu sai jatkoa, sillä ostin matkalukemiseksi Itkosen uusimman. Hetken hohtava valo on hyvin suomalainen kirja. Se on sukupolviromaani joka tunkee hyvinkin syvälle suomalaiseen mielenmaisemaan ja maisemaan muutenkin. Kirjassa ollaan perussuomalaisuuden äärellä - ei kuitenkaan poliittisesti vaan fiiliksen tasolla.

Hetken hohtava valo on yhden perheen tarina. Perheen aikuinen poika kertoo tarinan, oman perheensä tarinan, aikuistuneelle tyttärelleen. Keskiössä on siis useampi sukupolvi ja kotimaan historiaakin kaivellaan aika pitkälle menneisyyteen. Se valo mikä hetkittäin hohtaa on ehkä perheenjäsenten kontakteista syntyvää valoa; ymmärrystä, rakkautta, lämpöä, yhteenkuuluvuutta ja yhteisen kohtalon kajoa. Mutta eihän tämä olisi suomalainen kirja, jos tuo valo hohtasi lämpöä koko ajan, tiedättehän!

Pakko taas jauhaa Itkosen lahjakkuudesta. Itsellä oli lukiessa jatkuva ihmetys siitä, miten taitava kertoja ja kirjailija Itkonen on. Tämä kirja onnistuu olemaan samalla kertaa koskettava, rauhallinen, kiehtova, kaunis mutta myös hauska. Reissusta tämä kirja ei tosin päässyt enää kotiin vaan piti tilanpuutteen vuoksi heittää roskiin, oi oi. Alan hiljalleen kallistumaan lukulaitteen kannalle..

Juha Itkonen 2012: Hetken hohtava valo.

17.8.2013

Yösirkus koukutti Niilonkin

Erin Morgensternin Yösirkus tuntui Rouva Blankan lukukokemuksen perusteella niin houkuttelevalta, että Neiti Niilonkin piti se kirjastosta hankkia. Tulipa samalla muuten korkattua kirjaston aikuisten fantasia -osasto!

Yösirkus onkin melko puhdasta fantasiaa, sinänsä harmi, sillä tuollaisessa sirkuksessa kävisin mielelläni. Se olisi avoinna yöaikaan ja siellä kaikki on mielikuvituksesta kiinni. Sen perässä voisi kulkea ympäri maapalloa ja tavata muita punahuivisia faneja.. Melko varmasti tähän sirkukseen jäisi koukkuun, koska kirjaakaan ei malttanut laskea käsistään. Mahtava stoori!

Kirjan kerronta on äärimmäisen onnistunut, sillä tarina tuntuu todelta. Rakenne vaatii hieman keskittymistä, sillä kirjan luvut eivät kulje kronologisessa järjestyksessä. Kaikki Yösirkuksen tarjoamat kuvat ovat niin aitoja, että lukeminen tuntuu ihan elokuvan katsomiselta. Kyllä vaan!


Kuka on tämä Erin Morgenstern ja milloin saamme lisää yösirkuksia? Internet tietää kertoa kirjailijan olevan amerikkalainen ja Yösirkus on hänen esikoisteoksensa. Morgensternin kotisivuilla myös kerrotaan, ettei seuraava kirjaa ole tulossa vähään aikaan. Harmi, mutta odotellessa voi lukea muita hyviä kirjoja!

Erin Morgenstern 2011: Yösirkus.

14.8.2013

Sari Luhtanen: Murusia

Murusia oli mukava yllätys. Kun ei odota mitään, saakin yhtäkkiä takuuvarmaa mukavaa kesäviihdettä, joka ei kuitenkaan ole täysin vailla todellisuuspohjaa. Itseasiassa keskushenkilö, Emmi on erittäin samaistuttavissa (kirjoittaa blogia ;)). Emmi on kotitalousopettaja, joka on epätyydyttävässä suhteessa kolleganrentun kanssa, hän himoitsee parhaan ystävänsä miestä ja jää lisäksi aina tämän varjoon. Yhtäkkiä Emmin keittotaidot kuitenkin huomataan ja hänen elämä mullistuu kaikilla tasoilla.  Tietty, tarviihan viihdekirjassa se draaman kaari olla, mutta jotenkin kaikki on kuitenkin mukavalla tavalla arkista, ei liian chicklit bling blingiä vaan tavallista elämää, jonka osana miehet, ystävät , koirat, uudet naapurit ja uudet mahdollisuudet ovat. Luhtasella on pari muutakin julkaistua romaania, jotka ajattelin lukaista, kunhan kirjastosta vapautuvat.


Luhtanen on muuten tuttu naistenlehdessä (voihan sitä miehetkin lukea...!) ilmestyvästä parivaljakosta, Maisasta ja Kaarinasta. En oikein koskaan ymmärtänyt näitä naisia, mutta taisin aikoinani äidin lehtiä lueskellessa olla liian nuori ymmärtämään naisen elämää. Nykyään naisen elämän kaikkeudessaan on hyvinkin  sisäistettyä.


Sari Luhtanen 2013: Murusia

13.8.2013

Blanka ja Niilo juhlii!

Onnea Me! Yksi vuosi Blankan ja Niilon kirjablogia on tullut ihan huomaamatta täyteen. Eikä kumpikaan varmaan uskonut, että tulisi ;) Tahti on ollut melkolailla hidas ja silloin tällöin kiihkeäkin. Sellaista se lukeminen on, hidasta mutta kiihkeää?

Blogisynttäreistä ei sen enempää. Mutta väliaikafiiliksiä voinee tässä samalla kertoa, vaikkei mitään olekaan juuri nyt luettuna.. Kirjaniilo sai vihdoin noudettua kirjastosta Blankan jo lukeman Yösirkuksen. Olen vähän jo aloitellut ja kylläpä koukuttaa, aijai!


Yöpöydälle on alkanut muodostua myös matkakirjojen pino, jossa mm. kauan kaivattu Eeva Kilven Kuolinsiivous ja Juha Itkosen Hetken hohtava valo.

Mitä muuta on pinossa? No sunnuntain Hesarista (kuvan ryppyinen sivu pihistetty ravintolan lehdestä) tuli bongattua syksyn uutuuskirjoja. Listalle lisätään kotimaisista ainakin Tuomas Vimman Ruutukymppi, Jarkko Tontin Lento, Leena Parkkisen Galtbystä länteen, Johanna Sinisalon Auringon ydin ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Tiedän melkein varmasti tykkääväni Vimmasta, Parkkisesta ja tietty Jääskeläisestä. Mutta niistä lisää, kun tämä blogin toinen vuosi tässä pääsee kunnolla käyntiin. Onnea me!

7.8.2013

Doris Lessing: The Diaries of Jane Somers

Kirjaniilon yöpöydälle pääsi jälleen yksi kirjaston poistomyynnin aarteista. Oikeasti välttelin tätä kirjaa kuin ruttoa, koska sen kansi on niin luontaantyöntävä. Kyllä! Mutta sitten epätoivon hetkellä, kun mitään muuta ei ollut tarjolla.. Tiedättehän!

The Diaries of Jane Somers on kahdesta osasta koostuva kertomus naistenlehtinaisesta. Janna, eli Jane Somers, on tyylikäs, älykäs ja menestynyt nainen, joka johtaa suuren naistenlehden toimitusta. Työ on imaissut Jannan mukaansa ja muut elämän osa-alueet ovat jääneet työn jalkoihin. Jalkoihin ovat jääneet ystävät, aviomies, omat vanhemmat, omat sisarukset ja oman perheen perustaminen. Viisikymppisenä Janna ottaa menetetyt hetket takaisin ja tutustuu muun muassa vanhuuden, ystävyyden ja huolenpidon maailmaan. Ja onhan tarinassa vähän rakkauttakin!


Kirja on todella kiehtova. Se on älykäs, koskettava ja jopa ravisteleva. Varsinkin tässä todellisuudessa, jossa ympärillämme on yhä enemmän ja enemmän vanhoja ihmisiä. Herätessään ruuhkavuosistaan Janna osallistuu naapurustonsa vanhusten elämään ja osallistuu myös sisarensa lapsien kasvatukseen. Hän ikäänkuin pesee huonon omatuntonsa. Hyvä, ajatuksia herättävä kirja ja kaunista englantia, vaikeaakin. Pidin myös päiväkirjamaisesta rakenteesta. Taidan tarttua Lessingin teoksiin myös jatkossa. Jane Somersin päiväkirjoja ei tietääkseni ole suomennettu.

Doris Lessing 1984: The Diaries of Jane Somers.

23.7.2013

Charlaine Harris: From dead to worse

Vieläkin Rouva Blanka jaksaa, vaikka kyseessä onkin jo The Southern Vampire Mysteries:n kahdeksas osa.  Piti oikein muistella mistä tässä osassa oli kyse. Sookiella on kämppis, pari kirjaa sitten kuvioihin tullut noita Amelie ja samaten uusi poikaystävä, ihmistiikeri Quinn, joka tosin on kadoksissa. Samaan aikaan Sookie tutustuu isoisoisäänsä ja saa kuulla olevansa keijujen sukua. 
Tässä osassa on aika monta juonen juurta. Sookie on osallisena ihmissusien välien selvittelyssä, Lousianan vampyyrikuningatar murhataan, jonka seurauksena alueella valtaa pitävät uudet vampyyrit. Sookie sotketaan mukaan myös veljensä ja tämän vaimon ihmispuuma Crystallin uskottomuusongelmiin ja suhde Quinniin päättyy. Kaiken lisäksi Sookiella on nyt veriside Ericin kanssa, mikä saa hänet jatkuvasti kaipamaan vampyyriä vierelleen.



Takakannen mukaan veren lakatessa virtaamasta Sookien maailma on peruuttamattomasti muuttunut. No, ihan sama meininki näissä jatkuu, paitsi hieman häiritsee Sookien seestynyt ajatuksen kulku mitä Ericiin, verisiteeseen ja naisen itsenäisyyteen tulee. Vielä yhdeksäs osa on Rouva Blankan lukemana luvassa. Sitten pidän pitkän (ikuisen) tauon.


Charlaine Harris 2008: From dead to Worse (suom. 2012, Veren sitomat)

22.7.2013

Paul Auster: Winter Journal

Kirjaniilo pörräsi lentokentän kirjahyllyn kohdalla epätoivoisena. Ei mitään kiinnostavaa, ei yhtään mitään! Okei, kyseessä oli aika pieni kenttä ja pieni kirjahylly ja hyllyssä suurimaksi osaksi ns. hömppää. Otin kuitenkin mukaani Paul Austerin Winter Journalin, ja onneksi otin!

Winter Journal on omaelämäkerrallinen teos ja Auster kirjoittaa vaiheistaan elämänsä "talvipuolella". Takana on lapsuus, nuoruus, rakkaudet, avioliitot, se yksi suuri rakkaus, vuodet Ranskassa, vuodet New Yorkissa, vuodet Brooklynissä sekä lukuisat kirjat ja elokuvat.


Myönnän, etten tunne Paul Austerin tuotantoa enkä kyllä elokuviakaan. Mutta nyt kiinnostus on herännyt, pikkusormi on annettu ja ensimmäinen pala omenaa haukattu. Tämä voi olla kokonaisen uuden aikakauden alku, lupaavaa!! Enkä edes tiennyt, että se suuri rakkaus on Siri Hustvedt. Rakastan Hustvedtiä itsekin! :) Miksi tiedän näin vähän!?!

Kirjan kansikuva nuoresta kirjailijasta on muuten hypnoottinen. Palasin tuijottamaan sitä moneen kertaan.

Paul Auster 2012: Winter Journal

21.7.2013

Erin Morgenstern: Yösirkus

Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka eilen oli tyhjä.” 


Samalla tavalla yllättää Yösirkus- niminen teoskin. Se on täynnä luomoa ja taikaa, josta hippusen se istuttaa lukijansa sydämeen. Yösirkuksen jälkeen sitä haluaa unelmoida ja uskoo unelmiensa saavan siivet, mahdottoman muuttuvan mahdolliseksi, niinkuin yösirkuksen uskomattomissa teltoissa, joista osa on luotu taidolla ja harjoittelulla ja osa taidolla, harjoittelulla ja todellisuuden manipuloinnilla.

Yösirkuksessa toisiaan vastaan taistelevat Marco ja Celia, tai oikeastaan heidän ns. valmentajansa, jotka laittavat taitonsa ja oppisuuntansa koetukselle oppilaidensa kautta. Taistelu ei tarkoita toisen vahingoittamista vaan äärimmilleen vietyä taikuutta, joka vie taitajansa voimat. Pelikentäksi valikoituu sirkus, jossa todellisuuden manipulointi uskotaan pelkäksi sirkustempuksi. Hassusti käy siinä vaiheessa kun Marco ja Celia saavat tietää toisistaan, eivätkä halua enää jatkaa peliä. Peliä kun ei voi lopettaa. 

Yösirkukuksessa Rouva Blankaa ei lumonnut niinkään tarina tai sen henkilöt, vaan lumousten kuvaus. Ne tuntuivat niin todellisilta, että ne tulivat uniini. Jos pääsisin Yösirkukseen, ryhtyisin unelmoijaksi ja seuraisin sirkusta minne tahansa. Yösirkus on kaikille aisteille kirjoitettua aistien ilotulitusta ja täytyyhän lukijoille antaa tästä pieni esimerkki. Mieleeni jäi vahvasti teltta, jossa elämykset oli kätketty yksinkertaisiin pulloihin. 

"Tällä kertaa hän valitsee yhden pöydällä olevista rasioista, lakatun puisen rasian, jonka kanteen on kaiverrettu kiemurainen kuvio. Laatikon sisäpuoli on vuorattu valkoisella silkillä. Syvä ja mausteinen tuoksu muistuttaa suitsuketta ja Bailey tuntee savun kiemurtelevan päänsä ympärillä. Ilma on kuumaa aavikon ilmaa, ja tuntemukseen sekoittuu auringon kuumotus ja hiekan puuterinpehmeys. Hänen poskensa punehtuvat lämmöstä ja jostain muustakin. Hänen ihoaan pitkin aaltoilee silkinsileä nautinnollinen tunne. Kuuluu musiikkia, jota hän ei tunnista. Se on pilli tai huilu. Ja naurua, heleää naurua, joka sekoittuu sopusointuisesti musiikkiin. Hänen suussaan maistuu jokin makea mutta voimakkaasti maustettu. Tunne on ylellinen ja kevyt mutta silti salaperäinen ja aistikas. Hän tuntee käden olkapäällään ja hyppää ilmaan säikähdyksestä. Rasian kansi putoaa kiinni."

Kerroin lukemastani tutulle, joka luuli ensin minun todella olleen tällaisessa sirkuksessa, niin vakuttavaa kerrontani oli. Kun hän ymmärsi minun puhuvan lukemastani kirjasta hän sanoi näin. " Joko kirjailijan pitää olla ihan käsittämättömän hyvä tai sitten sulla on älyttömän hyvä mielikuvitus!" Erin Morgernstern on todellakin osannut loihtia lukijalleen kokemuksia, jotka tämä tuntee lähes ominaan. Ainut ero minussa ja unelmoijissa on se, ettei tässä maailmassa ole mitää vastaavaa jota seuraisin. Vai onko...?


Erin Morgenstern 2011: Yösirkus (The Night Circus)

20.7.2013

Charlaine Harris: All together dead

Sookie Stackhouse seikkailee taas englanniksi. Sarjan seitsemäs osa on tähän mennessä tylsin ja vampyyrit alkavat pikkuhiljaa kyllästyttämään rouva Blankaakin.
Sookie sotkeutuu taas vampyyripolitiikkaan osallistumalla Lousianan kunigattaren entouragessa vampyyrikokoukseen, jonka yhtenä merkittävimpänä tapauksena on käsitellä Sophie-Annin (kuningatar) syytettä miehensä Arkansasin vampyyrikuninkaan murhaamisesta. Sookien erityistaito, ajatusten kuuleminen on olennaisessa osassa hänen selvittäessään vampyyrien motiiveja kuningattaren haastamiseen. Kuvioissa on myös ihmistiikeri Quinn, jonka kanssa suhde ei kuitenkaan varsinaisesti etene mihinkään. Varsinkaan kun Sookie joutuu tilanteeseen, joka johtaa verisiteeseen Ericin kanssa. Verisiteen merkitys paljastunee myöhemmissä osissa.


Seitsemännessä osassa on myös ripaus nykypäivän todellisutta, sillä New Orleansissa riehunut hurrikaani Katrina on vaikuttanut Lousianan kuningattaren asemaan heikentävästi. Ei niin vauhdikasta meininkiä tällä kertaa, mutta niinkuin olettaa saattaa, sujuvaa ja helppoa ajanvietettä.

p.s Sain käsiini juuri julkaistun Annukka Salaman Piraijakuiskaajan, I'll get back to you...


Charlaine Harris 2007: All together dead (suom. 2012)

18.7.2013

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Neiti Niilo hehkutti jokunen aika sitten Haruki Murakamin viimeisintä, kirjakaupoissakin nyt isosti esillä olevaa 1Q84:ää. Itse päätin tutustua Murakamin ensimmäiseen romaaniin, vuonna 1982 julkaistuun  Suureen lammasseikkailuun. Takakannen mukaan vastaavanlaista älyllistä ja hilpeää kirjallisuutta tulisi olla enemmänkin. Samaa sanoi Neiti Niilo tuon viimeisimmän luettuaan.  Rouva Blanka taitaa olla vähemmän älykäs ja hilpeä, sillä totuus on, että halusin vain saada viimeisen sivun käännettyä, jotta voisin lukea jotain kiinnostavampaa. En saanut kiinni ideasta, en oikein mistään. Alun masentava kertomus tytöstä, jonka nimetön päähenkilö oli joskus tuntenut ja joka oli sittemmin kuollut, oli mielestäni täysin irrallinen kaikesta siitä seuraavasta, lampaista ja muista. Todennäköisesti jotain oleellista jäi tajuamatta...Loppua kohden tarina avautui paremmin, mutta meni tämä nyt jokseenkin ohi kuitenkin.
Suuressa lammasseikkailussa pähkäillään pitkään, kunnes päästään kummallisen lampaan jäljille. Absurdia ja  hieman hilpeääkin.

Haruki Murakami 1982: Suuri lammasseikkailu (suom. 1993)

15.7.2013

Ja sitten vuoteen 1927...

Tilasin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kesäalesta nipun halpoja kotimaisia klassikkoteoksia. Tartuin ensimmäisenä Arvid Järnefeltin Minun Marttani -kirjaan. Olen aina pitänyt Järnefeltin tyylistä ja voisin lukea Isänmaan ja Vanhempieni romaanin yhä uudestaan ja uudestaan. Ehkä pitäisi tutustua Järnefeltin muuhunkin tuotantoon. Tai siis hetkonen - niinhän juuri tein!


Minun Marttani on melko traaginen kertomus melko saavuttamattomasta rakkaudesta. Martta on moderni kaupunkilaisnainen, mutta ihmissuhteissa oman aikakautensa uhri. Martan rakkaussuhteessa menetettyä mainetta pyrkii paikkailemaan nuoruudenystävä Lassi. Kaikki meneenkin mallilleen kunnes aikakauden kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan ihmisen kohtalo ottaa vallan ja "pahat teot" saavat palkkansa. Ja niinhän siinä käy, ettei Lassi koskaan saa Marttaansa. Oih ja Voih!

Viehättävä pieni tarina. Kerta kaikkiaan.

Arvid Järnefelt 1927: Minun Marttani.

12.7.2013

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus

Pirkko Saision Kohtuuttomuus oli löytö kirjaston poistomyynnistä. Olin lukenut kirjan aikaisemminkin, mutta kukapa ei viidelläkymmenellä sentillä ostaisi Saisiota? Vähän hankalaa tähän oli kylläkin tarttua, sillä kirja on trilogian viimeinen osa ja niitä kahta ensimmäistä ei tullut nyt tässä urakassa luettua. Trilogian kaksi muuta osaa ovat komean nimisiä nekin: Tunnottomuus ja Voimattomuus.


Kohtuutonta on tulkintani mukaan ainakin se, että kirjan päähenkilö heittäytyy toisen henkilön vietäväksi, jättäen oman elämänsä sivuun, unohduksiin, heitteille. Päähenkilö omistautuu kohtuuttomasti tämän toisen palvelemiseen. Ja tämä toinenhan on aika klassinen narsistityyppi: valovoimainen, manipuloiva, hurmaava, vaativa.. Mitä tuollaisesta suhteesta voi itselleen saada? Kirjan mukaan ainakin tarpeellisuuden tunteen. Valintoja ja päätöksiäkään ei tarvitse itse tehdä. Ainakaan niin kauan kun korttitalo pysyy pystyssä...

Kohtuuttomuus kertoo siis kahden miehen tarinan. Sen alaotsikko onkin Toisen miehen muistelmat. Päähenkilö, eli tuo "toinen mies" kirjoittaa muistelmiaan ns. avaruuden olennolle, siis jollekin vieraalle jolle saa vapaasti ja avoimesti avautua. Ja avautumista kyllä riittääkin, miesvaljakon keskinäisistä suhteista tapahtumien kulkuun ja äitisuhteisiin, sisarussuhteisiin, avioliittoihin, lapsiin, rakkaussuhteisiin.. You name it!

Varsin kiehtovaa oli myös leikitellä sillä ajatuksella, että kirjan mieshenkilöissä olisi käytetty esikuvana todellisia henkilöitä. Tai ainakin toisessa, siinä narsistissa. Olisiko se ihan Kohtuutonta?

Pirkko Saisio (2008): Kohtuuttomuus.

9.7.2013

Charlaine Harris: Veren perintö

Sookieta odottavat kuumat treffit ihmistiikeri Quinnin kanssa. Ikävä kyllä läheisempi kontakti Quinniin joutuu odottamaan, sillä Sookie joutuu lähtemään New Orleansiin tyhjentämään tosikuoleman kohdanneen vampyyriserkkunsa Hadleyn asuntoa. Vastaan tulee tietysti ainakin yksi ruumis, jonka mysteerin Sookie selvittää Hadleyn naapurissa asuvan noidan avulla. Eric ja Bill sotkevat kuvioissa, joihin liittyy myös korkeamman tason vampyyripolitiikkaa. Sookie halutaan pois kuvioista, mutta onneksi miehisiä sankareita riittää. Sookie on tosin aikas oma-aloitteinen neitinen ja välillä käykin niin, että miekkosten sijaan sankari onkin Sookie itse. Romantiikan saralla saadaan myös ikävä paljastus, mutta tv-sarjaa seuranneet tietänevät jo mistä on kyse.

Kuudennella osalla ei ole paljoakaan yhteistä tv-sarjan tapahtumien kanssa. Tosin sarjalla on vielä paljon materiaalia käytettävänä. Kuudes kausi oli muuten niin verinen, etten kyllä ihan heti katso uudelleen. Suoraaan sanottuna yök. Kirja ei pyri leikkimään verellä ja eritteillä vaan ennemminkin huumorilla, mikä sopii meikäläiselle paremmin.


Charlaine Harris 2006: Veren perintö (Definitely dead, suom. 2011)

8.7.2013

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Rouva Blankalla on ikuinen Istanbulin kaipuu. Toinen haaveissa siintävä paikka on Lissabon..no se ei liity asiaan mitenkään, mutta eipä päässyt Kirottu Istanbul kaipuuta laimentamaankaan. Kirjassa Istanbul on tapahtumapaikka, mutta kaupunkia ei muuten varsinaisesti tuoda esille. Ennemminkin Istanbul toimii historiallisena kontekstina, mitä tulee  turkkilaisten ja armenialaisten sadan vuoden takaisiin konflikteihin.

Aloitellessani olin hengästyä jo ensimmäisen luvun aikana. Tuntui, että kaikki mahdollinen mitä kadulla kävelemisestä, ympärillä olevista ihmisistä, säästä, ajatuksista ja niin edelleen voi kirjoittaa, oli ängetty piiiiitkiiiin lauseisiin. Huomasin miettiväni kuinka huono kirjan tulee olla, jotta sen voi lopettaa kesken. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja ensimmäisen luvun jälkeen alkoi helpottaa. Ei niin, että olisin tottunut täyteen ahdettuun tekstiin vaan teksti itsessään hieman rauhoittui. Kenties sillä oli tarkoitus kuvata Istanbulin jatkuvaa hälyä ja liikettä, mene ja tiedä. Joka tapauksessa lukeminen muuttui siedettäväksi.


Kirottu Istanbul kertoo perheestä ja yhteisestä historiasta, joka kuitenkin koetaan eri tavoin. Sen teemana on myös läpi sukupolvien kantavat muistot. Kirjan keskiössä ovat Istanbulissa asuva 19-vuotias Asyan Kacanci sekä hänen naispuoliset lähisukulaisensa. Perheen miehiä vaivaa nuorena kuolemisen kirous, joten suvun ainut elossa oleva poika on lähetetty Amerikkaan. Asyan rakastaa Johnny Cashia, hengailee päivät pitkät kahvilassa ja pitää yllä suhdetta varattuun mieheen. Asyanin toinen toistaan seuraavista samankaltaisista päivistä herättää hänen amerikkalaisarmeinialaisen serkkunsa vierailu. Serkku, joka yhä kantaa muistoa vuoden 1915 armenialaisten kansanmurhasta sydämessään. Nykyisten turkkilaisten historia on kirjoitettu uudelleen ja syytökset armenialaisiin kohdistustuneista vääryyksistä saavat vastaansa hämmennystä ja epäuskoa.

Aihe on Turkissa edelleen herkkä ja kirjan julkaisun jälkeen Elif Shafak sai syytteen turkkilaisuuden loukkaamisesta. Turkki ei ole myöskään tunnustanut kansanmurhaa. Turkin mukaan armenialaisia kuoli vuonna 1915 n. 30 000, kun taas läntisten valtioiden lähteiden mukaan uhreja oli jopa 1,5 miljoonaa.

Kirjan kanssa sattui muuten hassu välikohtaus. Olin palauttamassa kirjaa kirjastoon isossa kassissa, jonka päällimmäisenä se oli. Vastaan sattui, kuinka ollakaan laulaja Lauri Tähkä, (ei tunneta ;) jonka kohdalle sattuneista syistä pysähdyin. Hän huomasi kirjan laukussani ja sanoi "Tää on hyvä, ootko lukenut Rakkauden aikakirjan?" No, olenhan minä sen lukenut, mutta en tajunnut, että kysessä on sama kirjailija. Sekin piti fiksuna tietysti äänen sanoa. Ja se, etten niin välittänyt kassissani keikkuvasta kirjasta ja, että Rakkauden aikakirjaltakin odotin enemmän. Tähkän mukaan ymmärrän sitten kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tosin kahdenkymmenen vuoden kuluttua en todennäköisesti muista edes lukeneeni koko kirjaa.

Elif Shafak 2006: Kirottu istanbul (suom. 2012)

2.7.2013

Alekirjat tulivat kotiin...

...ja mietinpä vaan, että suomalaiset miehet ovat kyllä vähäsanaisia. Näissä on hei alkusanat ja aikalaisarvostelutkin mukana. Respect!


Alekirjoista lisää kunhan pääsevät kukin kerrallaan yöpöydän lukupinoon. Mutta sitä ennen kotimaista naiskirjallisuutta, ihan huimaa sellaista. Pysy linjoilla :)

1.7.2013

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Caitlin Moranin feminismi-kirjasta ei ole voinut olla kuulematta. Se oli aika helppo ottaa kirjakaupasta mukaan, toivoin saavani uusia ajatuksia ja uusia näkökulmia feminismistä ja naiseudesta ylipäätään. Odotin Moranilta kaunistelematonta tekstiä, humoristista suhtautumista naissukupuoleen, vahvoja mielipiteitä ja freesiä otetta.


Naisena olemisen taito on jaoteltu teemoittuihin lukuihin ja aloitinkin lukemisen ihan summassa sieltä täältä. No myönnetään, että ihan ensimmäisenä tartuin lukuun Miksi ei pidä hankkia lapsia. Lähestymistapani ei ollut oikea ja kirja jäikin viikoiksi lojumaan. Olin hieman pettynyt ja ajattelin, että kaikki tämä on jo kuultu ja nähty ja luettu ja ihan itsekin funtsittu läpikotaisin.

Annoin kirjalle toisen mahdollisuuden ja aloitin alusta. Ja sitten kolahti, kirjahan on omaelämänkerrallinen ja kertoo Moranin vaiheista vaipoista nykypäivään. Mahtavaa. Elämänkerroissa on sitä jotakin, vähän enemmän puremapintaa. Moran on riemastuttavan avoin ja ihastuttavan suorasukainen. Ja todellakin, kirja herättää ajatuksia ja siinä on paljon painavaa asiaa.

Sopii lukea siskot!

Caitlin Moran 2011: Naisena olemisen taito (How To Be a Woman)

30.6.2013

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Sookie Stackhouse-maratooni sen kun jatkuu. Viidennessä osassa jahdataan Bon Tempsin alueen muodonmuuttajia. Osansa jahdista saa myös Sookie, joka kuitenkin pelastuu erikoisen kykynsä ansiosta. Sookien veli Jasonia, joka on edellisen osan jäljiltä ihmispuuma, epäillään muodonmuuttajien murhaajaksi. Sookie päättää puhdistaa veljensä maineen selvittämällä oikean syyllisen. 
Harrisilla on kirjoissaan yleensä useampi juonikuvio meneillään. Tällä kertaa se liittyy Sookien työskentelemään baariin Merlottesiin, jonne saadaan väliaikaisesti uusi baarimikko. Uusi työntekijä on lainassa Ericiltä, jolta Sookie näyttää säännöllisin väliajoin tarvitsevan erinäisiä palveluksi. Eric ei ole saanut takaisin muistiaan, mitä tulee Sookien luona vietettyyn aikaan ja tämä tuntuu vaivaavaan mahtavaa vampyyriä melkoisesti. Lisäksi Sookien ystävä Tara tapailee epäilyttävää vampyyriä, Sookie kutsutaan ihmissusien johtajan valintatilaisuuteen, Sookien läheistä ystävää ammutaan ja hän tapaa uuden mielenkiintoisen miehen. Sookie pääsee harvemmin hengähtämään ja sama koskee lukijaa.

Sookie on taas topakka, kylmäpäinen ja ihailevien miesten (vampyyrien) ympäröimä. Meno jatkuu samaan malliin kuin aikaisemminkin. Harris pitää vielä otteessaan.

Charlaine Harris 2005: Verta sakeampaa (Dead as a doornail)

Charlaine Harris: Veren imussa

Rouva Blanka on lukenut, mutta lomaillut blogin suhteen. Viimeisimmässäni kehuskelin lukeneeni Sookie Stackhousea englanniksi ja lupailin samalla postailla neidin hurjista kuvioista lisää. Sarjan neljättä osaa en löytänyt alkuperäiskielellä, joten malttamattomuudessani lainasin suomennetun version. Jotenkin jakomielinen olo näistä eri kielellä kerrotuista versioista tulee. Vielä kun joukkoon sekoittuu kuva televisiosarjan Sookiesta, ei neidin karakteeristä saa enää kunnolla kiinni. Kirjojen kiistaton päähenkilö Sookie Stackhouse kuitenkin on. Muut hahmot eivät saa lähellekään samanlaista osaa tarinoissa kuin True Blood-sarjassa. TV:ssä sivuhenkilöiden eteen on nähty vaivaa, kun taas kirjoissa he ovat mukana toiminnan vuoksi. Välillä kirjoissa tulee eteen juonen kannalta täysin epäolennaisia tyyppejä, jotka olisi mielestäni kannattanut suosiolla jättää pois lukijaa sekoittamasta.

Neljäs osa seuraa vielä pitkälti sarjan neljättä osaa (tai pikemminkin toisin päin). Valtaa himoitsevat noidat pyyhkivät Lousianan vampyyrisheriffi Ericiltä muistin ja tämä joutuu Sookien huostaan. Muistinsa menettänyt Eric on nyt hellä ja huomaavainen normaalin etäisen ja itsekkään itsensä sijaan. Sookien ja Ericin välille syntyy pitkään odotettu kuuma romanssi. Samalla Sookien veli Jason katoaa, joten tarjoilijatytöllä piisaa taas tekemistä. Uusia hahmoja sarjassa ovat upea keiju Claudine, sekä pienen muodonmuuttajayhteisön päämies Calvin, josta Sookie saa taas uuden ihailijan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on tarjolla tutulla tavalla.



Charlaine Harris 2004: Veren imussa (Dead to the world)

26.6.2013

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Jos kirjassa on kaunis kansi. Jos kannessa on vetävät myyntipuheet. Jos kirjailija on ranskalainen. Jos hinta on euron-pari. Niin eikö se ole sitten vastustamaton kauppa, suorastaan löytö?! Vai onko sittenkään?


Katherine Pancolin kirja lähti kirpparilöytönä matkaan ja yritin päästä sen kanssa vauhtiin useitakin kertoja. Olin jo jättämässä touhun kesken, kun annoin vielä yhden mahdollisuuden. Ja nyt, nyt se on tahkottu läpi, kaikki 697 sivua. Loppua kohden tahti kieltämättä parani ja tarina pääsi vauhtiin ja sai syvyyttä. Tai tiedä nyt siitä syvyydestä, mutta Krokotiilin keltaiset silmät kertoo siis kahdesta siskoksesta ja kahdesta elämän kokoisesta kriisistä. Toinen sisarista on kaunis ja menestynyt ja toinen hieman pölyisempi tapaus, mutta senhän tietää miten siinä käy..

Mitä muuta tarinaan mahtuu? Periranskalaista avioliittodraamaa, lasten kasvatusta, uusia urahaasteita, satumaisia kohtaamisia, vauvaunelmia, sukupuolirooleja, Pariisia, lähiöelämää, eksiä ja uusia suhteita.. Ja tarinahan jatkuu, sillä teokselle on julkaistu jatko-osa Kilpikonnien hidas valssi ja vielä kolmas osa Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. Komeat kannet niissäkin! Taidan kuitenkin odotella sitä euron tarjouslaaria..

Seuraavaksi toivottavasti jotakin mitä ei tee mieli jättää kesken!

Katherine Pancol 2006: Krokotiilin keltaiset silmät (Le yeux jaunes des crocodiles).

18.6.2013

Kolme kertomusta, kolme kuukautta

Onpas täällä ollut hiljaista! Kirjaniilon blogihiljaisuus johtuu ainakin siitä, että yöpöydällä on liian monta kirjaa. Viimeisen päivityksen jälkeen olen avannut viisi kirjaa enkä oikein päässyt niissä eteenpäin. Taitaa mennä vaihtoon kaikki, paitsi se yksi, jonka kanssa vielä odotellaan Rouva Blankaa...


Alotin jo huhtikuussa Eino Leinon kolme eläintarinaa. Kirja lähti mukaan matkalle, sillä novellit ovat ihan omiaan matkalukemistoksi ja Mesikämmen-novellin luinkin reissussa. Vaikka kokonaisuuden kanssa jahkailinkin kolme kuukautta, voin vain suositella näitä monimerkityksellisiä, runollisia ja omaperäisiä tarinoita. 

Kokoelmassa kiehtoo erityisesti se, että näiden eläintarinoiden on sanottu kertovan Eino Leinon ihmissuhteista. Ja tyylikkäästi eläimet onkin laitettu kokemaan niitä syviä tuntoja, joita Leino tai kuka tahansa joutuu päässään mylläämään. On karhu joka sopeutuu lemmikiksi, mutta haikailee omille teilleen. On prinsessa joka rakastuu ahveneksi muuttuneeseen prinssiin ja on koira, joka tuntee ihmisen paremmin kuin ihminen itse. Lumoavaa! Sanomattakin selvää, että kokoelmasta saa sitä enemmän irti mitä enemmän tuntee Leinon suhdekiemuroita ja elämänvaiheita. Mutta nämä toimivat myös eläinsatuina.

SKS:n julkaisema Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -julkaisusarja harvoin pettää. Sarjassa on kuutisenkymmentä teosta ja näköjään SKS:n nettikaupassa on parhaillaan kesäale! 

Eino Leino: Mesikämmen (1914), Musti (1916), Ahven ja kultakalat (1918). 

24.5.2013

Charlaine Harris: Club dead

Ah, True bloodin viides kausi pyörii Ylellä ja puolet jaksoista voi katsoa etukäteen Areenalla. Ikävä kyllä ne tuli katsottua aika nopeasti, joten riippuvuuden helpottamiseksi oli pakko tarttua Sookie Stackhouse-romaanien kolmanteen osaan. Kaksi aikaisempaa olen jo lukenut suomeksi, mutta nyt Rouva Blankakin astui oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja luki englanniksi ihan kokonaisen kirjan. Muutaman sanan tarkastin sanakirjasta, muuten lukeminen sujui kuin rasvattu, niin sanotusti. Taidan lukea loputkin Sookie Stackhouse- romaanit alkuperäiskielellä.

True bloodin kolmas kausi seuraa aika tarkkaan romaanin tapahtumia, joten tarinan käänteet eivät tulleet yllätyksenä, siitä huolimatta se kyllä tempaisi mukaansa niin, että huh huh. Vampyyrien ja muodonmuuttajien lisäksi Sookie tutustuu nyt ihmissusiin ja erityisesti komeaan Alcideen etsiessään yllättäen kadonnutta vampyyripoikaystäväänsä Billiä. Sookie käyttää erityistä kykyään hyväkseen löytääkseen Billin ja pian hän joutuukin mukiloiduksi, eikä kerta riitä. Onneksi Sookie putoaa aina jaloilleen ja upea viikinkivampyyri Erickin on kuvioissa mukana. Pakkohan tämän sarjan lukeminen oli aloittaa uudestaan, kun kuulin, että Eric on paljon kuumempi kirjassa kuin sarjassa! Rouva Blankan kokemuksen mukaan kirja ja tv-sarja täydentävät toisiaan.

Kaikkein kivointa tässä lukemisessa on se, että sarjan hahmojen ajatuksista ja motiiveista pääsee kirjojen kautta paljon paremmin selville. Erichän vaikuttaa suorastaan rakastuneen Sookieen, mikä ei tv:ssä käy aivan samalla tavalla selväksi. Kirjoissa on huomattavasti laajempi henkilögalleria ja tv-sarjassa esiintyvää Merlotte's baarin kokki Lafayetteä ei kirjoissa ole lainkaan. Lafayette on muuten varsinainen hahmo, onneksi hänet on käsikirjoitettu mukaan. Myös Tara, Sookien hyvä ystävä on sarjassa paljon isommassa ja myös erilaisessa roolissa kuin kirjoissa.


Tässähän kävi nyt niin, että Sookie tempaisi mukaansa niin, että luen jo sarjan seitsemättä osaa. Eli lisää tekstiä luvassa vampyyreista ja muista yliksistä!

p.s Uudet jaksot tulivat juuri Areenalle. Onpahan muutamaksi tunniksi taas tekemistä.


Charlaine Harris 2003: Club dead

23.5.2013

Haruki Murakami: 1Q84

Olen jo ennakkoon hehkuttanut vuoden huiminta lukukokemusta ja yhden suosikkikirjailijani "uutuuskirjaa". Eikä Haruki Murakami totisesti pettänyt tälläkään kertaa, olen lumoutunut. Vuosina 2009 ja 2010 julkaistu 1Q84 tarttui mukaan Amerikan reissulta. Paljon järkeähän siinä ei ollut, raahata nyt 1200-sivuinen pokkari rapakon ylitse kotiin. Mutta kannatti!


Kyseessä on kolmiosainen kirja, jonka ykkös- ja kakkososa julkaistiin ensin ja kolmas sitten perässä. Itse olen tyytyväinen, että sain kaikki kolme osaa kerralla, loppuratkaisun odottelu olisi ollut puhdasta piinaa. Kirjan päähenkilöt Aomame ja Tengo ovat kolmekymppisiä japanilaisia, joiden elämä on kietoutunut yhteen jo alakoulussa. Silloin tapahtui, yhden pienen hetken aikana, jotain maagista ja kirjan juoni paneutuu sen hetken uudelleentavoittamiseen ja selvittämiseen. Päähenkilöt ovat ajautuneet elämässä toisistaan eroon, mutta tekevät tietoisesti (tai toisen tietoisuuden pakottamina..) ratkaisuja ja valintoja, jotka ajavat heidät jälleen yhteen.

Murakamille tyypillisesti tarinassa mennään todellisuuden toiselle puolelle, tällä kertaa maailmaan, jossa on kaksi kuuta. Kahden kuun maailmassa, eli vuoden 1984 rinnakkaistodellisuudessa, vuodessa 1Q84 on myös hieman uudenlainen marssijärjestys. Tarinassa mennään myös syvemmälle uskonnollisen yhteisön reviirille, paljon käytetty aihe nykykirjallisuudessa, mutta aina yhtä kiehtova. Näin massiivisessa kokonaisuudessa aiheita on vielä vaikka kuinka paljon lisää ja niiden kaikkien tarpeellisuudestakin voidaan olla montaa mieltä.

Kirjan rakenne on erityisen onnistunut, jopa hieman trillerimäinen. Lukija tietää toisinaan vähän enemmän kuin Tengo ja Aomame, ja efekti pakottaa etenemään kirjassa vauhdilla. Kirjan nimi viittaa tietysti George Orwellin klassikkoteokseen ja jää jokaisen itse tulkittavaksi millainen dystopia tuo kahden kuun maailma onkaan ja voiko sitä verrata Orwellin Isoveli valvoo -todellisuuteen.  

Summa summarum: Kiehtova, koukuttava, hämmentävä, hieno ja harvinainen kirja ja mieletöntä tarinankerrontaa. Haluaisin lukea tälläista kirjallisuutta paljon enemmän, mutten löydä, tiedä enkä tunne tekijöitä!

Haruki Murakami 2009-2010: 1Q84

Hehkutus on hyvä päättää haasteeseen. Kirjaniilo haastaa Rouva Blankan osallistumaan Hesarin kirjallisuusäänestykseen, eli nimeämään 2000-luvun parhaan kotimaisen romaanin. Äänestys päättyy 29.5. Onko vaikea vai helppo tehtävä? Mahdoton vai mahdollinen?

16.5.2013

Melanie Gideon: Vaimo 22

 Kummitustarinoiden jälkeen päätin lukea jotain ihan muuta ja mielellään jotain sellaista, josta jää hyvä mieli. Vaimo 22:ta mainostettiin parissa naisten lehdessä kivana ja kepeänä, kansi on herkullinen, ja siinä kysytään "Voiko rakkauden löytää uudelleen?". Kuulostaa oikein sopivalta Blankan edellisen kirjan jälkeen jättämälle levottamalle mielelle.

Hiukan epäuskottava tämä tarinan lähtokohta on, mutta jos ei anna sen vaivata, on kirja mitä mainion keväiseen aurinkoiseen aivojen leputukseen. Vaimo 22 meinaa nimimerkkiä, jonka kirjan päähenkilö Alice saa osallistuessaan avioliittotutkimukseen. Nimimerkkinsä turvin Vaimo 22 aloittaa keskustelun tutkimuksesta vastaavan Tutkija numero 101:n kanssa. Keskustelu kääntyy molempien puolelta henkilökohtaiselle tasolle ja ihastumista tapahtuu puolin ja toisin. Samaan aikaan Alicen suhde aviomieheen vetelee henkeä eikä ymmärrys lapsiinkaan ole oikein kohdallaan. Alice pakenee arjen vaikeuksia nettikeskusteluiden syövereihin.

Kursiivilla kirjoitetut Facebook-päivitykset ja tutkimuksen kysymyksien vastaukset (kysymykset ovat vasta kirjan lopussa, hauskaa) pätkivät mukavalla tavalla päähenkilöiden arjen rullausta. Lukijalle syntyy kuva tutkimuksen kohteena olevasta suhteesta, kun Alice pohtii avioliittoaan. Pitäisi ehkä vastata kysymyksiin itsekin. Lopussa tulee hiukan ennalta arvattava käänne, mikä vähän vesittää lukukokemusta.

Melanie Gideon 2012: Vaimo 22 (Wife 22)

15.5.2013

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

 Ystäväni suositteli kepeää, hieman romanttistakin ja helposti luettavaa aavetarinaa. Tartun yleensä kirjavinkkeihin, sillä sama elämys voi olla tarjolla minulle siinä missä toisellekin. Aina näin ei kuitenkaan käy, eikä tämä nyt ollut Blankan pala kakkua. Sorry kaveri.

 Kirja kertoo parikymppisistä kaksosista, Juliasta ja Valentinasta, jotka perivät tätinsä asunnon Englannissa. Tädistään tytöt eivät ole ennen kuulleet, joten vanhalla mantereella odottaa itsenäistymisen lisäksi myös monta mysteeriä. Muuttaessaan uuteen kotiinsa kaksoset tutustuvat myös edesmenneen sukulaisensa entiseen miesystävään sekä neuroottiseen naapuriin. Pian Julia ja Valentina huomaavat asuntonsa valojen välkkyvän ja tavaroiden siirtyvän itsestään. Ohhoh, hei eivät olekaan yksin, vaan talossa on aave. Siitä alkavatkin ihan uudenlaiset kuviot.

Olen aikaisemmin lukenut Niffeneggeriltä Aikamatkustajan vaimon. En pitänyt siitä, enkä innostunut tästäkään. Toki kirjailijalla on hallussaan tuo yliluonnollinen elementti, johon Blanka on niin hurahtanut, eikä tarinana etenemisessäkään ole mitään vikaa. Mutta kun, mutta kun. Kirjan henkilöt ainakin tässä Hänen varjonsa tarinassa ovat kaikki jokseenkin epämiellyttäviä ja kaksosten välinen kiinteä side tuntuu karmivalta. Pelkään aaveita, vaikka tarinan aave ei olekaan paha, jäi lopusta kuitenkin inhoittava fiilis. Seuraavaksi jotain ihan muuta!

Audrey Niffenegger 2009: Hänen varjonsa tarina (Her fearfyl symmetry)






13.5.2013

10 kuukautta - 10 luetuinta

Rakkaat lukijat, on kymmenkuukautiskatsauksen paikka! Blanka ja Niilo sanovat pyh ja huithait kvartaaleille, osavuosikatsauksille ja muille säännönmukaisille seurantaraporteille. Meillä tehdään kymmenkuukautiskatsaus, eikä sitäkään ihan jämptisti..

Tässä katsauksessa ei kerrata Blankan ja Niilon lukulistoja vaan kurkistetaan tilastoihin. Eli mitkä kirjat ovat kiinnostaneet lukijoita viimeisen kymmenen kuukauden aikana?

Lukijoiden top3:
- Suzanne Collins: Nälkäpelitrilogia
- J.S.Meresmaa: Mifongin perintö
- Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Top10 näyttää puolestaan tältä:
- Suzanne Collins: Nälkäpelitrilogia
- J.S.Meresmaa: Mifongin perintö
- Annukka Salama: Käärmeenlumooja
- Elina Rouhiainen: Kesytön
- Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
- Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
- Will Wiles: Puulattian kunnossapito
- Aino Kallas: Sudenmorsian
- Vivi-Ann Sjögren: Mustaa kahvia ja Elämää pitempi matka
- Milla Keränen: Sisilian ruusu

Aika paljon kotimaista! Ja muutama yllätyskin löytyy joukosta, vai mitä sanotte Puulattioiden kunnossapidosta ja Sudenmorsiamesta? Kerrottakoon vielä, että top3 on kokonaisuudessaan Rouva Blankan lukemaa ja top10 -listaltakin löytyy vain kolme kirjaa Neiti Niilon yöpöydältä. Katsotaan mihin suuntaan kelkka kääntyy vuoden 2013 aikana vai kääntyykö mihinkään?

Kuva ei liity millään lailla mihinkään..

9.5.2013

Vuoden ensimmäinen Self-Help

Amerikan kirjanhakureissu ei jäänyt ainoastaan yhden kirjan varaan, sillä viime metreillä mukaan lähti vielä hieman self-helppiä. Kirjalla on sellainen tausta, että sen nimi löytyy pienestä mustasta muistikirjastani. Itselleni on hieman mysteeri milloin ja missä tilanteessa muistiinpano on tehty, mutta koska se siellä ja on, ja koska kirja sattumalta löytyi lentokentän kirjakaupasta, niin tokihan se piti hankkia. Kaikki tähdet olivat taas kohdillaan!


The Happiness Project on amerikkalaisen Gretchen Rubinin omakohtainen onnellisuusprojekti. Rubin toteutti yhden vuoden kestävän projektin, jolle hän asetti omaa onnellisuuttaan edistäviä tavoitteita. Kirjailija laati jokaiselle kuukaudelle oman teeman ja välitavoitteen, esim. maaliskuun teema on "Aim Higher" ja kesäkuun "Make Time for Friends". Kirjassa sitten seurataan, miten projekti etenee ja miten tavoitteissa onnistutaan. Ja tietysti sitä, miten onnellisuus lisääntyy, muuttuu ja kehittyy.

Happiness Project on kiinnostava ja se herättää ajatuksia. Luonnollisesti se haastaa ja kannustaa myös pohtimaan oman onnellisuuden tasoa ja syvyyttä ja keinoja sen kehittämiseen. Ei siis ollenkaan hassumpi ostos, mutta ei myöskään mikään maailmaa mullistava teos. Tosin onko self-help -kirjallisuuden tavoitteenakaan maailman mullistaminen, eipä kai. Parhaimmillaan näistä saa buustia itsensä kehittämisen loputtomaan projektiin :)

"It is easy to be heavy, hard to be light"

Gretchen Rubin 2009: The Happiness Project

8.5.2013

Seita Parkkola: Usva


Seita Parkkola oli yksi Hesarin esiin nostamista uuden suomalaisen maagisen realismin merkittävistä nimistä. Neiti Niilo vinkkasi Rouva Blankalle muutamia nimiä ja aika moneen olen jo tutustunutkin (mm. Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo). Parkkola jatkaa edellä mainittujen tapaan vahvalla persoonallisella otteellaan ja mielenkiintoisella tarinallaan ko. genren juhlaa. Blanka on aivan täpinöissään nähdessään suomalaisen kirjallisuuden tyylikirjon laajenevan ja esikoiskirjailijoiden kustannusten määrän nousevan. En ole kovinkaan selvillä tämän vuoden tilanteesta, mutta ainakin pari viime vuotta on ollut ahkeralle suomalaisen kirjallisuuden lukijalle mahtavaa aikaa. Tosin juuri lukemani Usva on julkaistu jo nelisen vuotta sitten, joten todennäköisesti maagisen realismin saralla on tapahtunut jo pidemmän aikaa. No, sitä tullaan vähän jälkijunassa, vähän niinkuin tuo Niilonen lempikirjailijoidensa uutuuksiensa kanssa!

Parkkola ei kuitenkaan ole mikään uusi tekijä mitä kirjoittamiseen tulee. Hänen seitsemäs romaaninsa kertoo Usvasta, joka on kolmetoista. Mikä hankala ikä jossain siellä lapsuuden ja aikuistumisen hahmottomassa välimaastossa. Entinen paras ystävä on nykyään pahin kiusaaja ja Usva on venähtänyt pituutta niin, että häntä kutsutaan pilvenpiirtäjäksi. Kirjan teemoja ovat erilaisuus ja kiusaaminen, mutta niitä ei ole mitenekään alleviivattu, vaan ne ovat luontevasti tarinan merkittäviä osasia. Samaan taloon Usvan kanssa muuttaa ärsyttävä pikkupahis Kodak, joka valloittaa Usvan omanaan pitämän ullakon. Pakoillessaan kiusaajiaan Usva kohtaa Tavaratalossa pojan, joka pyytää Usvaa etsimään Parantajan. Kodak lyöttäytyy yhteen Usvan kanssa, mutta kummallisen parin etsiessä yhdessä parantajaa, alkaa kiusaaminen saada sairaalloisia piirteitä.

Tekstistä nousevat todella vahvasti esiin erilaiset värit. Kokonaisukuva on tumma, liila ja synkkä. Tavaratalo, joka on yksi keskeisistä tapahtumapaikoista on hillittömän värikäs ja epätodellinen paikka. Lopussa tummuuteen soljuu vaaleaa päivänpaistetta. Tarina leijuu jännittävällä tavalla toden ja epätoden välimaastossa. Usvan koti ja kaupunki ovat tavallaan samanlaisia kuin todellisessakin maailmassa, mutta samaan aikaan kuitenkin erilainen. Ikään kuin aika olisi eri tai sitten kaikki tapahtuu hiukan vinksahtaneessa rinnakkaistodellisuudessa.

Kirja on selvästi suunnattu nuorille, mutta se toimii mielestäni hyvin ikää katsomatta. Suosittelisin tätä niin aikuisille kuin alakoululaisillekin ja juuri tämä ns. kohdeyleisön laajuus onkin yksi tarinan vahvuuksista. Itse innostuin sen verran, että ajattelin tutustua Parkkolan tuotantoon lähemmin.

Parkkola on muuten ollut Finlandia-junior palkintoehdokas vuosina 2002 ja 2006 sekä palkittu Ranskassa parhaasta nuortenromaanista vuonna 2011. Kyseessä oli Suomessa jo vuonna 2006  julkaistu Viima, ranskaksi Une derniére chance.

Seita Parkkola 2009: Usva

5.5.2013

Tämän vuoden odotetuimmat

Kirjaniilo kauhistui tässä taannoin, kun ei ollut kuullut Leena Krohnin uusimmasta teoksesta. Virhe on nyt korjattu ja kirja luettu, mutta näitä samanlaisia kauhistumisia ja innostumisia tulee nyt ovista ja ikkunoista.

Osa 1: Tämä on jo taakse jäänyttä elämää, eli tapaus Leena Krohn.

Osa 2: Donna Tartt on julkaissut uuden teoksen. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen! Ooh x 100! Kaivoin uutuuskirjan nimen, kirjoitin sen muistivihkooni ja lähdin Amerikkaan kirjanhakureissulle. No ainakin melkein.. Eipä sitä kirjaa sillä reissulla hankittu, kun The Goldfinch julkaistaan vasta syksyllä. Noh, maltan kyllä odottaa.

Osa 3: Haruki Murakamin uusin tiiliskivi odotti hakijaansa kirjakaupassa, lepäsi kauniina pöydällä ja varmasti naureskeli Kirjaniilon täriseville käsille ja pikkupaniikille! Miksen taas tiennyt mitään? 1Q84 oli siitä paikasta otettava mukaan ja olen sitä jo pitkän matkaa lukenutkin ja aivan lumoissani. Totuus tosin on, että kirjan ensimmäinen ja toinen osa on julkaistu vuonna 2009 ja kolmas osa 2010. He hee, armoitettu fani ei ole ollut ihan kartalla.. Noh, parempi myöhään kuin..

Osa 4: Pasi Ilmari Jääskeläiseltä on tulossa Sielut kulkevat sateessa ilmeisesti ihan näillä näppäimillä vai onko julkaistukin jo? Odotan kovasti. Jääskeläinen on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen etenkin Lumikollaan.

Osa 5: Margaret Atwoodin uusin teos ilmestyy elo-syyskuussa. Atwood on puhdasta neroutta ja uskon, että MaddAddam räjäyttää tajunnan. Tätä en kyllä malttaisi odottaa!


Mikä vuosi! Ihan taatusti paljon muutakin kiinnostavaa tulee matkan varrella vastaan, mutta tässä on suuret suosikkini. Elävät kirjailijat ovat parasta, aina voi odottaa uutta ja eihän tuo kymmenen vuottakaan ole pitkä aika, varsinkaan jos lopputulos on timanttinen! Siispä Live, Work, Create. (kuva sieltä kirjanhakureissulta)

Uusiakin suosikkeja olisi mukava löytää, eli suosituksia otetaan vastaan!!