27.10.2012

Ihanaa kamalaa tyttöhömppää

Rouva Blankan kanssa ollaan tosiaan vaihdettu kokemuksia hyvästä tyttöhömpästä. Tyttöhömppähän on mitä parhainta viihdettä ja tasapainottaa mukavasti joskus vähän raskaita lukuvalintoja. Itselläni ongelmana on se, etten jälkeenpäin muista hömppäkirjojen nimiä ja tekijöitä ja se vähän vaikeuttaa suosittelua!

Minulla on vakiintunet tyttöhömppä-tavat. Ostan chick littiä kirppareilta euron parin hintaan ja mieluiten englanniksi. Chick litin kieli on usein todella herkullista ja toimii mielestäni parhaiten alkuperäiskielellä - siis luonnollisesti olettaen, että kirjailija on englanninkielinen.. Tuo kieliasia on toki myös jonkinlainen oikeutus lukea hömppää, se pitää kielen tuoreena :) Seliseli.

Parhaimmillaan tyttöhömppä on laadukasta viihdettä. Pahimmillaan ihan kamalaa roskaa, mutta loppuunhan ei mitään tarvitse lukea ja pokkareita on helppo vaihdella kaverien kanssa tai heittää roskiin. Kuvassa olevista kirjoista ainakin Helen Fielding jäi kesken ihan jo alkumetreillä, kauheaa kuraa!

Muistan vieläkin ensikosketukseni tyttöhömppään. Kyseessä oli Jane Greenin Bookends, jonka sain vuosituhannen alussa yhdeltä muuttoa tekevältä kaverilta. Kirja on minulla edelleen ja suosittelen sitä lämmöllä :) Se oli silmät avaava kokemus ja ehkä myös englanninkielisenä jonkinlainen vaikutin siihen, että edelleen luen hömppäni mieluiten englanniksi.

Ja suomeksihan parasta tyttöhömppää on tietysti Anni Polvan naistenkirjat! Ehkä vähän omituista, mutta ahmin ne läpi ala-asteella! Ja väitän, että ne ovat vaikuttaneet suuresti omaan käsitykseeni rakkaudesta höm höm.. Tässä välissä voisi miettiä onko viihde ihan niin vaaratonta kuin väitetään ;)

26.10.2012

Henkeviä ja himoitsevia kirjeitä


 Kustannusyhtiö Gaudeamus julkaisi uuden suomennoksen James joycen Odysseuksesta. Edellinen suomennos on Pentti Saarikosken käsialaa vuodelta 1964. Turkulainen Kustannusyhtiö Savukeidas tyytyi hieman pienempään käännöstyöhön ja julkaisi James Joycen kirjeitä vaimolleen Noralle. Pyhä, rivo rakkaus – pokkari kuuluu Savukeitaan eroottisten klassikkojen sarjaan. Suomentaja Ville-Juhani Sutisen esipuhe on varsin ansiokas ja kertoo kirjeiden taustoista ja samalla Joycen elämänvaiheista.  Kirjeet itsessään taas ovat kahtiajakoisia niin kuin otsikko antaa ymmärtääkin. Alussa ne ovat henkeviä ja täynnä ylevän rakkauden sanoja.  Suhteen syvetessä rakkauden täyteiset sanat muuttuvat lihaisaksi himoksi ja kertovat samalla Joycen seksuaalisista mieltymyksistä.
Hupaisa eroottinen teos, mikä kertoo kirjailijan aikaisesta maailmasta sekä hänen käsityksestään naisen ja miehen välisestä suhteesta.

James  Joyce: Pyhä, rivo rakkaus - Kirjeitä Noralle

25.10.2012

Elämässään kadoksissa

Kirjaniilo kävi jälleen kirjastossa pikavisiitillä, eli nappasi uutuushyllystä ne kiinnostavimmat kirjat. Pinossa on useampi tänä vuonna ilmestynyt kirja, mutta esittelen nyt aluksi Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani -teoksen. Tähän oli melkein pakko tarttua, jostain syystä olen aina pitänyt siitä karhusadusta, mihin tuo teosnimi viittaa.

Kirjan nimi kertoo paljon myös sen päähenkilöistä Rosasta, Laurasta ja Onnista. He ovat kaikki kolme-neljäkymppisiä nuoria aikuisia ja ihan hukassa omassa elämässään. Yksi elää ns. autopilotilla ja toinen pelkää hukanneensa kymmenen vuotta elämättömään elämään. Surkeaa siis on, eikä kohtaloiden toisiinsakietoutuminen muuta asiaa paremmaksi. No ehkä sen verran, että yhteentörmäys pakottaa tekemään havaintoja ja ehkä jopa muuttamaan taivaltamisen suuntaa. Aika lohdutonta luettavaa, mutta valitettavasti vähän tuttuakin noissa ihmiskohtaloissa on.

Lähteen kieli on kaunista, mutta kyseessä onkin runoilija ja runoilijan ensimmäinen romaani. Sen verran olin joko huolimaton lukija tai voi olla kirjoittajassakin vikaa, että luin kirjasta yli puolet ennen kuin huomasin että naiskertojia onkin kaksi! Hupsista!

Ja koska tämä kirja oli pikkaisen masentava, niin luin aina välissä chick-littiä hi hii! Kyseessä oli Sophie Kinsellan The Undomestic Goddess. Toimi kuin häkä!

Kristiina Lähde 2012: Joku on nukkunut vuoteessani.
Sophie Kinsella 2005: The Undomestic Goddess.

Paasausta hiilihydraateista


Olen jo pidemmän ajan pyrkinyt syömään terveellisesti. Se mitä terveellinen on, alkaa pian olla pelkkä mysteeri. Ruoka on nykyajan uskonto ja aina on joku kertomassa mikä on oikein ja väärin. Lukemani perusteella väittäisin, että sellainen ruoka on hyvää, josta itselle tulee hyvä olo.
Kaipasin kuitenkin asiantuntijapohjaa omalle ruokavaliolleni ja luin Antti Heikkilän Hyvän olon keittokirjan, jossa paasataan kasvirasvojen, viljan ja perunan pahuudesta ja ylistetään eläinrasvoja. Eläinrasvathan ovat perinteisesti olleet pahoja, joten taas tässä on lukija aivan sekaisin siitä mitä saa syödä ja mitä ei. Tosin itse olen lähes kasvissyöjä enkä Heikkilän sanomisista huolimatta aio muuttaa tottumuksiani tässä asiassa.  
Kirjan kustantamon sivuilla joku ”random” lukija on kommentoinut tekstiä humoristiseksi ja kertoo samalla laihtuneensakin monen monta kiloa. Minusta Heikkilän tyyli oli itseään toistavaa, räyhäävää ja paasaavaa. Lähes kaikki loppuosan resepteistä ovat liharuokia, joten niillä ei ole minulle paljon annettavaa. Viljojen syömistä olen kuitenkin vähentänyt, mutta tein sen jo ennen Heikkilän kirjaa. Ajatus kirjoittajalla on varmasti hyvä. Hän haluaa jakaa muillekin tietoa omasta hyvästä olostaan ja uskonkin sen, että ruokavalio aiheuttaa suurimman osan länsimaalaisten ihmisten sairauksista.  Tyyli nosti kuitenkin karvat pystyyn.
Antti Heikkilä: Hyvän olon keittokirja - Opas vähähiilihydraattiseen ja ravinteikkaaseen ruokavalioon.

22.10.2012

Nenäliinan tarpeessa


Kuulun Naamakirjassa ryhmää nimeltä Kirjavinkit, jossa nimen mukaisesti suositellaan ryhmän jäsenille hyviä kirjoja. Otin vinkistä vaarin ja lainasin yöpöydälleni Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Teksti oli helppolukuista ja luinkin sen yhden illan aikana.
Kirja on kuvaus kahden sielultaan rikkoutuneen naisen – vanhan ja nuoren ystävyydestä ja siitä kuinka ystävyys ja ihmisten välinen lempeys voi parantaa syvätkin haavat. Molempien naisten taustoja avataan hitaasti heidän tutustuessaan toisiinsa. Lopulta molemmat ovat valmiita päästämään iri menneestä ja lukija voi taas tirauttaa pari kyyneltä. Itse olen todellinen herkkis, joten lopulta lukeminen meni silmäilyksi, koska en jaksanut jatkuvasti niistää. 
Kirjaa on kovasti kehuttu kauniiksi ja runolliseksi, mutta ei nyt kaikesta itkemisestä huolimatta oikein iskenyt.

Linda Olsson 2005: laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kotipettajan kesä 1800-luvun ruukkikylässä

Löytyyhän Suomesta muitakin historiaa kuvaavia naiskirjailijoita kuin Utrio. Tällä kertaa kirjaston historialliset romaanit-osastolta tarttui mukaan Pirjo Tuomisen kotiopettaja. En omannut ennakko-odotuksia, sillä vaikka Tuomisesta olen lukenutkin, en ole koskaan lukenut mitään hänen kirjoittamaansa.
Romaani pitää sisällään toimivaa ajankuvausta 1800-luvun ruukkikylästä ja tarinan nuoren Pontuksen kesästä rikkaan, mutta perhesuhteissaan rakoilevan kauppiasperheen kotiopettajana. Kaikki alkaa Pontuksen saapumisesta perheeseen, jossa esikoispoika on juuri menetetty pitkällisen sairastelun seurauksena. Muitakin kuolemantapauksia on vielä tulossa ja tunnelma on niin sanotusti ruudinherkkää. Romaanin tyyli ei kuitenkaan ole millään muotoa murhamysteerimäinen vaan pikemminkin seesteä kuvaus kesän etenemisestä.
Oli Rouva Blankalle selkeä välilukupala, joten ei tästä sen enempää.

Pirjo Tuominen 2008: Kotiopettaja

18.10.2012

Syksyn odotetuin

Kirjaniilo tunnustaa heti kättelyssä, että on odottanut Riku Korhosen uusinta vähintään kesästä saakka. Yhtä innokkaasti odottaisin uutta luettavaa Leena Krohnilta, Margaret Atwoodilta tai Haruki Murakamilta. Hmm.. ei Riku Korhonen oikeastaan tyyliltään kuulu tuohon listaan laisinkaan - mutta siitä huolimatta hän kuuluu omien suosikkieni superlistaan.

Aikaisemmassa postauksessa jo pikkasen hehkutin, ja hyvä niin, koska todellakin pidin kirjan alkuosasta sen loppuosaa enemmän. Nuku lähelläni jatkaa Korhoselle tuttua ihmissuhde- ja yhteiskuntakeskeistä kerrontaa ja se on myöskin tyypillisesti tässä hetkessä kiinni.

Kirjan päähenkilö matkaa hakemaan kuolleen veljensä tuhkia ja rakastuu samalla reissulla veljensä entiseen heilaan. Tämä osa tarinasta pitää otteessaan. Kun ihmissuhde kirjan loppuosaa kohti syvenee ja saa omat, omituiset muotonsa, alkaa oma innostukseni hiipumaan. En oikein päässyt sisälle tämän pariskunnan käyttäytymiskaavoihin, meni vähän liian ahdistavaksi ja pikkasen yli hilseen..

Joka tapauksessa Riku Korhonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa odotan vaikka maailman tappiin. Ja odotellessa luen Hesarin kolumnit :)

Riku Korhonen 2012: Nuku lähelläni.

10.10.2012

Naapuri matkalla maailmassa

Virolaisen Viivi Luikin teos Varjoteatteri tuntui heti kirjastossa omalta ja tutulta. Olen varmasti joskus lukenut kirjasta arvostelun ja tallentanut sen mieleni syövereihin. Melko hassua jopa, miten nämä kiinnostusta herättäneet kirjat vain tulevat vastaan ja sitten myös ihastuttavat. Täydellisessä maailmassa ne kiinnostavat kirjathan siis kirjaisi ylös ja hakisi käsiinsä. Epätäydellisessä maailmassa näin kuitenkin harvoin käy..

Varjoteatteri tosiaan ihastutti. Kirja on omaelämänkerrallinen kertomus Viivi Luikin reissuista maailmalla, lähinnä Roomassa. Luik on virolaisen diplomaatin vaimo ja kirjassa palataan myös Berliiniin ja Helsinkiin. Ja onkin muuten hauska lukea naapurin mietteitä meistä suomalaisista!

Rouva Blanka taannoin kyselikin, että olenko lukenut matkakirjallisuutta. No olen, enkä saa siitä tarpeekseni. Olen lukenut Kyllikki Villaa, Peter Maylea, Vivi-Ann Sjögreniä, Outi Nyytäjää ja paljon muuta. Ja vaikka matkakirjallisuus onkin niin piinaavan kamalaa (aina ei itse voi olla matkalla) niin siltikin se on niin piinaavan ihanaa, se on ehkä sitä parasta eskapismia, haaveilua todellisista paikoista ja myös inspiraation lähde. Ja tämä Varjoteatteri voidaan ainakin minun puolestani sijoittaa myös matkakirjallisuudeksi. Se havainnoi maailmaa, reagoi kirjailijan omaan ulkopuolisuuteen ja pohtii kotimaata suhteessa asuinmaahan. Varjoteatteri on myös mukavan runollinen ja pohdiskeleva kirja. En voinut kuin tykätä tästä. Mutta enpä tiedä tartunko Luikin muihin teoksiin, eivähthän ne kaikki voi olla omaelämänkerrallista matkakirjallisuutta - harmi!

Viivi Luik 2010: Varjoteatteri (Varjuteater).

Kuvassa näkyy muuten jo puoleen väliin kahlaamani Riku Korhonen. Olen aivan hullaantunut!!

Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus.

Kirja tarttui kuin sattumalta käteeni kirjaston uutuushyllyltä. Ensin kutsui päällikuva, sitten takakannen teksti.  En arvannut millaiseen moderniin sanojen sampoon pääsinkään käsiksi. En arvannut koskeneeni kiehtovien kirjainten muodostamaan myyttiseen Sariolaan.  Muinaiseen maahan, Kalevalasta pohjoiseen, Louhen valtakuntaan, jossa menneitten aikojen naiset ovat valtiaita, kulkevat avaimet vöillään ja antavat orjille leipää.
Romaanissa ollaan yhtä aikaa dementiakodin käytävillä ja Sariolan myyttisissä maisemissa. Kaiken keskushahmona on mahtava Louhi, jonka ainutlaatuisten sanojen merkityksen vain toinen sanojen taitaja voi ymmärtää. Toisaalta Louhi näyttäytyy vahvana emona ja maittensa puolustajana, toisaalta hän on vain vanhus, joka on kadottanut nykyhetken.
Kaikkeen tähän taipuu mukaan Ilkka, tyttären mies, joka tuo kettukarkkeja mukanaan vierailuillaan vanhainkodissa, sekä Pertti, joka kirjoittaa kirjaa Louhen mahtavilla sanoilla. Ilkka, valkotakki ja muut hoitajat tuovat hetkittäin nykymaailman tekstiin ja Louhenkin tajuntaan. Kunnes  se taas vaipuu takaisin Sariolaan, menneisyyden muisteluun.
Vilen tuntuu päässeen käsittämättömällä tavalla dementoituneen vanhainkodin asukkaan pään sisään.  Näen elävästi silmieni edessä vanhuksen, joka muiden silmissä on täysin ulkona siitä mitä ympärillä tapahtuu, mutta hänen sisällään liikkuu paljonkin.  Louhen tarina on moderni muotoelma meille kaikille tutuista kalevalan tarinoista, pohjolan emännän näkökulmasta kerrottuna.
Louhen kieli on täynnä maagista voimaa: :
 ”Sanani kietovat vaskitsan hännän kaulalle käädyksi, lauluni puristaa tuulen keuhkoista. Niin kaunista. Väinämöinen soittaa edelleen. Ei jäänyt tyhjin käsin, vaikka varastimme hauenluisen häneltä. Tekee uuden koivupuusta, kielet neitsyen hiuksista. Hirvet nousevat kankaille, kärppä kääntelee päätään. Minä hukun kuin kivi lampeen.”
Lopussa lukijan eteen tuotiin vielä itsestäänselvyyksiä, jotka olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Toki nykymaailman ja Myyttisen maailman ero oli tehtävä selkeäksi, mutta silti. Jotenkin se söi Louhen sisäisen maailman mahtia, vaikka kuolema lähestyikin. Ja vei pois lukijalta sen ilon, että tiesi itsekin koko ajan mistä oli kyse.
Pohjan akka on Seija Vilénin toinen romaani. Ensimmäinen, Mangopuun alla ilmestyi Avain kustantamolta vuonna 2010. Tähän aion tarttua seuraavaksi. Ja todennäköisesti kaikkeen muuhunkin mitä Vilén vielä keksii kirjoittaa.

Seija Vilén 2012: Pohjan akka

4.10.2012

Jäi vähän vieraaksi

Kirjaniilolla oli kieltämättä suuret odotukset Riikka Pulkkisen uusinta kohtaan. Poikkeuksellisesti ja malttamattomana hankin kirjan jopa itselleni, vaikka oli tämä kirjastossakin varausjonossa. Pidän Pulkkisen kahdesta aikaisemmasta hurjasti ja varsinkin Raja on mielestäni yksi 2000-luvun huipputuotoksia. Luku-urakkaan lähdin aika puhtain käsin, en ollut lukenut Vieraasta ainuttakaan arviota, ainoastaan huomioinut lehdissä ja katukuvassa, että nyt olisi uusinta tarjolla.

Kirjan aihepiirit ovat jo itsessään melkoinen sekamelska: kristinusko, pappeus, tanssi, ulkopuolisuus, anoreksia, juurettomuus.. Hyviä aiheita jokainen - ja jokaisesta yksittäisestä muistan erinomaisen, asiaa käsittelevän kirjankin (äh paitsi tanssista). Kokonaisuus ei silti toimi, etenkään kun rakenteeseen on ympätty melko ysäriviboja herätteleviä "tanssahtelevia" runotavuja ja -lauseita, huh huh en tykkää.

Kirjasta jäi keskeneräinen tuntu, sellainen fiilis, ettei kirjailijakaan tiedä mikä on teoksen kantava teema. Tämähän voisi olla myös lahjakkaan kirjailijan keino kuvata 2010-luvun maailmankuvaa, mutta en ole vakuuttunut että tästä on kyse. Sekavuutta puoltaa vähän rikkinäisen päähenkilön tunneskaala ja sisäinen maailma, mutta silti - jotakin puuttuu! Olisin toivonut syvempää sukellusta tuohon teosnimessäkin näkyvään vierauteen, ulkopuolisuuteen ja juurettomuuteen. Kieltämättä olen vähän pettynyt vaikka haluaisin olla haltioissani.

Rouva Blanka, tykkäätkö Pulkkisesta, oletko aikeissa lukea uusimpaa? Olisi kiva kuulla mitä olet kirjasta mieltä?

Riikka Pulkkinen 2012: Vieras